Synnytyskertomus

Synnytyksestä on ehtinyt kulua jo hyvän aikaa ja kotonakin olemme olleet jo lähes kaksi viikkoa, joten nyt voisi olla hyvä aika kirjoitella taas blogiin. Sen kunniaksi tuleekin oikea maratonpostaus. Hups. Vauva-arki on sen verran vienyt mukanaan, että ylimääräistä aikaa ei kauheasti ole. Osasyynä kirjoittamattomuudelle on myös se, etten edelleenkään pysty istumaan, joten en yksinkertaisesti ole voinut istua tietokoneen ääreen kuten ennen vanhaan. Nyt oli pakko kaivaa Pirkon aataminaikainen läppäri pölykerroksen alta ja tyytyä kirjoitteluun sohvan pohjalta. Palatkaamme kuitenkin nyt vielä synnytykseen ja sitä edeltäviin hetkiin.


Rv 40+0

Laskettuna päivänä kirjoittelin edellisen kerran kunnolla ja silloin tuumasin, että Pena taitaa tulla vasta helmikuun puolella. Hieman postaukseni jälkeen minulta lähti voimat aivan täysin. Istuskelin tapani mukaisesti nojatuolissa neulomassa ja yritin saada Penalle pipon valmiiksi, jotta se ehtisi valmistua vielä ennen neidin saapumista (toim.huom. ei muuten valmistunut). Yritin torkkua tuolissa istualtaan, mutta olo oli melkein pahoinvoiva väsymyksen takia ja oli aivan pakko mennä sänkyyn makaamaan. Nukuin täysin tokkurassa parin tunnin päiväunet siihen asti, kunnes Pirkko tuli töistä kotiin. Luulen, että tuo väsymys oli ainut selvä synnytystä ennakoiva merkki.

Illalla katselimme Pirkon kanssa televisiota ja selässä tuntui jonkin verran supistuksia, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä kovin kipeitä tai mitenkään säännöllisiä. Kävimme ajoissa nukkumaan, mutta noin klo 23 aikoihin alkoi supistella todella ikävästi ja oli pakko nousta sängystä ylös. Pirkko lämmitti minulle kaurapussin, jota pitelin alavatsalla samalla kun istuskelin jumppapallolla. Noin tunnin kuluttua päätin ottaa yhden särkylääkkeen, kun olo ei muuttunut mihinkään suuntaan. Sen jälkeen nukahdinkin melko pian.

Rv 40+1

Yöllä heräsin vessahätään klo 4. Ajattelin siinä, että eipä se Pena sieltä edelleenkään tullut, vaan supistukset olivat taas väärä hälytys. Menin takaisin sänkyyn ja Pirkkokin hetkellisesti heräsi. Yhtäkkiä vatsaan tuli todella ikävä olo ja oli aivan pakko nousta ylös. Kipu tuntui täysin erilaiselta kuin aiemmin. Ajattelin mennä vähän keittiöön jumppapallolle, mutta jostain syystä suuntasinkin vessaan. Siinä vessan ovella huomasin, että nyt valuu jalkoja pitkin jotain nestettä oikein noroina. Säntäsin äkisti kylpyhuoneeseen ja sinne lattialle tulikin sitten kunnon lammikot, ja loput lapsivedet lorahtivat pönttöön. Vähän säikähtäneenä ja hölmistyneenä huusin Pirkolle, että nyt taisi mennä vedet! Normaalisti kovin sikeäuninen Pirkko pomppasi sängystä ylös ja ryntäsi kylppäriin. Siinä sitten tuijotimme toisiamme yhtä epätodellinen ilme kasvoillamme kuin 9 kuukautta aiemmin, kun teimme positiivisen raskaustestin. Nytkö se tapahtuu? Tuleeko Pena jo tänään? Sittenkin tammikuussa?

Molempien väsymys oli äkkiä tipotiessään emmekä oikein tienneet, mitä tehdä. Pakkasimme nopeasti loput tavarat sairaalakassiin ja mietimme, mitä kaikkea kotona täytyy vielä laittaa kuntoon ennen lähtöä (esim. kissojen ruoat). Kävimme loikoilemaan sängylle ja ajattelimme, että yritämme vielä nukkua vähän. Pirkko laittoi kellon herättämään ennen kahdeksaa, jotta voisi soittaa töihin, ettei ole nyt tulossa sinne. Hetken Pirkko ehti jo miettiä, mahtaako synnytys sittenkään lähteä pian käyntiin ja pitäisiköhän hänen kuitenkin mennä töihin. Ehdin juuri sanoa, että todellakaan et ole menossa, kun ensimmäinen kipeä supistus tuntui kropassa. Ja siitä niitä sitten lähti tulemaan säännöllisesti – noin puoli tuntia vesien menon jälkeen.

Pari ensimmäistä supistusta pystyin olemaan sängyssä makuultaan, mutta sen jälkeen oli pakko nousta jumppapallolle. Tunnin päästä jo pelkkä seisominen tuntui kamalalta, joten pomputtelin istualtani pallon päällä. Kuuden maissa pyysin Pirkkoa laittamaan aamupalaa, jotta saisin jotain syötävää. Seitsemän jälkeen soittelin synnärille, josta toivottivat tervetulleeksi, kun en enää pysty olemaan kotona. Sanoivat kuitenkin, että pitäisi soittaa vielä ennen lähtöä ja varmistaa, että sairaalassa on varmasti tilaa.

Jossain vaiheessa olo alkoi olla sen verran tukala, että oli pakko mennä suihkuun. Otimme jumppapallon sinne ja aina supistusten tullessa käänsin hanan tulikuumalle ja suuntasin sinne, missä supistus tuntui pahimmalta, eli alaselkään tai alavatsaan. Pirkko istui vieressä pöntöllä ja piti seuraa tai auttoi suihkuttelussa. Suihkun avulla jaksoin pari tuntia. Muutama supistus alkoi olla jo niin kivulias, että Pirkko oli jo hieman peloissaan ja sanoi, että tänne suihkuun et sitä kyllä ponnista! :D Itse tiesin vielä siinä vaiheessa, että ei tässä ihan heti olla synnyttämässä.

Yhdentoista jälkeen lähdimme vihdoin kohti synnäriä ja klo 11.28 kirjauduin sinne sisään. Olimme paikalla selvästi hyvään aikaan, sillä jossain vaiheessa aamupäivää sairaalalla oli ollut sulku. Huoneet olivat tuohon aikaan täynnä, joten pääsimme suoraan synnytyssaliin. Meidät otti vastaan mukava kätilö, joka käytännössä vain vei meidät huoneeseen ja sen jälkeen hänen vuoronsa loppui. Harmi. Seuraava kätilö, joka otti meidät asiakkaikseen, oli nimittäin aika törppö. Eniten koko synnytyksestä minua jäi harmittamaan juuri tuo kätilö. Olin niin toivonut etukäteen, että saisimme mukavan kätilön, jotta kokemus olisi mahdollisimman hyvä, mutta p***nmarjat. Toisin kävi. Mikä kätilössä sitten mätti? Yhden kardinaalivirheen hän teki, johon palaan vähän myöhemmin, mutta lähinnä hänen ulosantinsa ja vuorovaikutustaitonsa eivät olleet mielestäni sellaisia, mitä tuossa ammatissa tarvitaan. Mielestäni kätilöiden tulisi olla ihmisläheisiä ja pystyä tulkitsemaan ihmisiä ja olla mahdollisimman sensitiivisiä, kun nyt ottaa huomioon, minkälaisessa tilassa heidän asiakkaansa yleensä ovat. Tämän kätilön lähes ensimmäiset sanat olivat hieman tympeään äänensävyyn: ”Jaahas, onko synnytys jo pitkällä vai minkä takia teidät on tuotu tähän huoneeseen?” Itse makasin jo kunnon tuskissa ja ärsytti, että minä joudun selittämään hänelle, että heidän sairaalansa taitaa olla aika täysi, ja samalla puolustelen sitä, miksi juuri makaan siinä sängyssä. Hemmetti, mä tulin tänne synnyttämään ja mut talutettiin tähän huoneeseen! Vastaavia hieman tympeitä kommentteja tylyllä äänellä tuli pitkin synnytystä muitakin, mutta turhaan niitä alan tässä sen enempää availemaan.

Kätilö teki alkuun sisätutkimuksen ja olin siinä vaiheessa 3 cm auki. Hän totesi, että voisin aloittaa menemällä suihkuun. Tottelin kiltisti ja jatkoin siitä, mihin jäin kotona. Suihkuttelin hyvän aikaa, kunnes kivut olivat niin inhottavat, että halusin jotain parempaa kivunlievitystä. Ennen suihkuun menoa kätilö avasi ilokaasun ja sanoi, että voisin hengitellä sitä. Tätäkään hän ei mitenkään ohjeistanut, sanoi vain, että voit hengitellä tuosta ilokaasua. Kun kätilö oli lähdössä huoneesta pois, kysyi Pirkko, että tämäkö maski se on ja tästäkö sitä vain otetaan. Kätilö vastasi, että juu, ja kävi kääntämässä sen tässä vaiheessa auki. Oliko hengittämiseen jotain tarkempia ohjeita? Ei hajuakaan. Pitikö hengitellä nenän vai suun kautta? En tiedä. Tein vähän molempia. Tosin eipä tuosta tuntunut olevan minkäänlaista apua. Ihmettelin, kun en saanut kaasusta sitä paljon puhuttua tokkuraista oloa, joka pistäisi pään sekaisin ja mahdollisesti lievittäisi kipua. Vasta synnytyksen jälkeen, kun vauva oli jo ulkona, huomasi uusi kätilö, että ilokaasua ei ollut kytketty päälle, vaan maskista oli koko sen ajan tullut vain happea. Lisähapella menin siis noin klo 14 asti ennen kuin anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin. Täytyy myöntää, että pihisin raivosta siinä vaiheessa, kun sain kuulla, ettei ensimmäinen kätilö ollutkaan laittanut ilokaasua päälle (vaikka sanoi tehneensä niin). Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten kukaan ammattilainen voi tehdä tuon tasoista kardinaalivirhettä. Eikö hän oikeasti muka huomannut asiaa? Välillä olen jopa ajatellut, mahtoiko kätilöllä olla jotain naispareja vastaan ja tuo oli konsti, jolla hän pääsi vähän näpäyttämään meitä. Luulen, että näin ei asia ole, mutta pienessä mielessä tulee pyöriteltyä kaikenlaista.

Ensimmäisen annoksen epiduraalia sain noin tunnin odottelun jälkeen, ja voi autuus, mikä levollinen olo siitä seurasi! Kivut kaikkosivat saman tien ja tunsin vain ikävää paineen tunnetta alapäässä aina supistuksen aikana. Epiduraalin avulla mentiin koko iltapäivä. Ensimmäinen kätilö antoi vielä kaksi lisäannosta ennen kuin hänen vuoronsa loppui. Yhden annoksen vaikutus lakkasi aika tarkalleen kahden tunnin jälkeen, jolloin kärvistelin aina sen lisähapen avulla, kunnes uusi satsi saatiin laitettua ja se alkoi vaikuttaa. Pirkko kävi jossain vaiheessa syömässä ja minulle tuotiin joghurtti ja pari lasillista mehua. Supistusten välissä pystyin onneksi aina lepäämään, vaikken kunnolla mitenkään nukkunut.

Yhdessä vaiheessa yritin käydä vessassa, minkä seurauksena Penan sydänäänet pomppasivat pilviin ja supistukset lakkasivat lähes kokonaan. Omat sekä Pirkon mielikuvat tästä ovat hieman ontuvat, mutta muistan sen, että huoneeseen paukkasi lääkäri, joka oli tilanteesta hieman huolissaan, kun taas törppö kätilö vähätteli asiaa lähes koko ajan. Vauvasta otettiin päästä verinäyte ja minulta mitattiin kuume, joka olikin noussut aika korkeaksi. Sain suoraan suoneen antibioottia, mikä muistaaksemme lopulta kohensi hieman Penankin oloa. Sykkeet pysyivät melko korkeina koko loppusynnytyksen ajan, mutta onneksi ne laskivat hieman aiemmasta.

 Törppö kätilömme vaihtui onneksi klo 20 ja saimme synnytyksen loppuajaksi ihanan kätilön, joka tarkkaili koko ajan supistuksia ja laittoi minulle oksitosiinitipan, koska supistukset eivät olleet tarpeeksi pitkiä eikä niitä tullut tarpeeksi usein. Tippaa hän lisäsi aina tarpeen mukaan. Sain vielä neljännen annoksen epiduraalia, minkä avulla selvisin melkein loppuun asti. Kätilö mainitsi muistaakseni pudendaalipuudutuksesta, mutta sitä en koskaan ehtinyt saamaan. Varmaan kymmenen aikoihin illalla joku kävi huoneessa huikkaamassa, että lääkäri on kieltänyt lisäpuudutteet, sillä lapsi pitäisi saada nyt syntymään.

Klo 22.45 aloin pikkuhiljaa ponnistella Penua ulospäin. Kätilö antoi ihanasti vinkkejä ja neuvoi koko ajan, miten tulisi ponnistaa. Aloitin kylkimakuulla, mutta jossain vaiheessa se tuntui niin ikävältä, että halusin käydä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Ponnistelin siinä kätilön ja Pirkon tukemana hyvän aikaa, kunnes kätilömme kutsui toisen (aivan ihanan) kätilön avuksi. Tässä vaiheessa Pirkko siirtyi viereeni ja tsemppasi minua aina ponnistusten aikana ja pyyhki hikeä niiden välissä. Kätilöt kehuivat, että olin todella hyvä ponnistamaan ja vauva tulikin vauhdilla ulospäin, mutta jokin otti aina vähän vastaan eikä Penu meinannut millään tulla ulos asti. Myöhemmin selvisi, että Penun käsi oli ollut vähän huonosti hänen rintansa päällä, mikä todennäköisesti hidasti ulostuloa. Aloin olla jo todella väsynyt enkä ollut syönyt mitään lähes koko päivänä, joten voimat alkoivat pikkuhiljaa loppua. Anelin kätilöitä auttamaan vauvan ulos imukupilla, sillä tuntui siltä, etten itse kykene enää ponnistamaan.

Lääkäri tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huoneeseen imukupin kanssa. Tässä vaiheessa väliliha oli jo puudutettu, mikä muuten sattui aivan julmetusti. Välilihan leikkaamisen tunsin, mutta en ole enää varma, sattuiko se. Pirkko sanoi jälkikäteen, että olin todella tuskissani, mutta paha sanoa, mikä siinä vaiheessa sattui eniten. Imukupin laitto oli helvetillistä. Tuntui siltä, että se kesti ikuisuuden. Jotenkin sen kuitenkin kesti, kun tiesi, että kohta se on ohi. Hieman ennen kahtatoista yöllä imukuppi saatiin paikoilleen ja kahdella ponnistuksella Pena saatiin ulos. Neiti piti meitä loppuun asti jännityksessä, sillä olimme aivan varmoja, että hän syntyisi tammikuun puolella, mutta syntymähetkellä viisarit näyttivät 00.03, joten helmivauva sieltä tuli! :)

Rv 40+2

Olo oli todella epätodellinen! Näin, että sieltä tuli ulos pieni ihminen, joka oli todella sininen. Napanuora oli kiertynyt Penan kaulan ympärille eikä hän parkaissut kunnolla ollenkaan, mutta päästi kuitenkin muutaman pienen äänen, josta tiesimme, että hän on hengissä. Itse itkin tässä vaiheessa valtoimenaan ihan jo helpotuksesta ja siitä, että saimme Penan vihdoinkin ulos. Pena ei meinannut heti virota, joten hänet vietiin lähes saman tien muualle saamaan lisähappea. Samalla keuhkoista oli imetty lapsivettä pois. Valitettavasti emme siis saaneet Penaa syliimme heti alussa.

Tunsin alavatsassa vielä melko kovaa paineen tunnetta, mutta se helpotti heti, kun istukka syntyi. Tähän ei onneksi mennyt kuin noin 8 minuuttia. Olin kuullut, että kaikki kivut helpottavat ja unohtuvat siinä vaiheessa, kun vauva on ulkona, mutta voin kyllä sanoa, että näin ei valitettavasti ollut. Voi olla, että ihmiset, jotka ovat sanoneet näin, ovat saaneet vauvansa heti rinnalle, joten heillä on ollut muuta ajateltavaa. Kun Penu lähti kätilöiden mukana hoidettavaksi, jäi Pirkko minun tueksi, kun alapäätäni alettiin kursia kokoon. Alkuun kaksi lääkäriä sörkki alapäätä pitkään ja pähkäili, onko peräaukon sulkijalihas (muistaakseni sellainen?!) revennyt. Muistan tässä vaiheessa kuulleeni vain sanat leikkaussali ja nukutus, mikä sai minut jo hetkellisesti vaipumaan lievään epätoivoon. Ei kai nyt enää mitään nukutusta? Eikö tämä voisi olla jo tässä? Lääkärit onneksi yhteistuumin päätyivät siihen, että lihas ei ole revennyt. Huh! Tikkaus ja parsiminen kuitenkin kesti ja kesti. Ja sattui. Tässä vaiheessa sain onneksi jo oikeasti ilokaasua (enkä vain lisähappea), mikä rentoutti koko kropan ihanalla tavalla (oi, jos olisin koko alkuajankin saanut ihan oikeaa ilokaasua!). Pirkko piti koko ajan kädestäni kiinni ja oli varmasti yhtä tuskissaan kuin minäkin. Noin klo 00.40 sain Penun, tuon pienen kiljuvan rääpäleen, vihdoinkin rintani päälle. Alapään parsiminen jatkui vielä yhteen asti. Välilihaan tuli toisen asteen repeämä ja emättimeen muutamia repeämiä. Tikkejä tuli niin paljon, etten halunnut niiden määrää tietää.

Synnytyksestä jäi vähän kaksipiippuinen olo. Heti Penun tultua ulos sanoin Pirkolle, että ei enää koskaan! En halua enää koskaan kokea mitään vastaavaa, niin helvetillistä se oli. Kaikkine jälkikipuineen ja tikkauksineen en haluaisi ryhtyä leikkiin enää uudestaan. Myös inhottava kätilö teki kokemuksesta jotenkin epämiellyttävän. Luulen, että koko touhusta olisi jäänyt parempi fiilis, jos meillä olisi ollut joku toinen kätilö ensimmäiset kahdeksan tuntia. Mutta kyllä kokemuksesta jotain hyvääkin seurasi: Ensinnäkin saimme luoksemme maailman ihanimman lapsen (juu, ihan oikean lapsen – tätä on edelleen välillä vaikea käsittää :D). Toiseksi kokemus teki Pirkosta minulle vielä entistä rakkaamman, mikäli se mitenkään on mahdollista. Ilman häntä en olisi selvinnyt synnytyksestä. Pirkko oli aivan mieletön tuki ja apu koko sen päivän ajan ja vielä kaikki päivät sen jälkeen. Välillä minulla oli huoli siitä, jaksaako Pirkko koko prosessin loppuun asti, mutta hän oli aivan loistava. Paras vaimo, mitä toivoa saattaa. <3

Ajasta lapsivuodeosastolta kirjoitan erikseen, ettei teksti nyt tästä enää veny pidemmäksi. :D