Synnytyksestä on ehtinyt kulua jo hyvän aikaa ja kotonakin olemme olleet jo lähes kaksi viikkoa, joten nyt voisi olla hyvä aika kirjoitella taas blogiin. Sen kunniaksi tuleekin oikea maratonpostaus. Hups. Vauva-arki on sen verran vienyt mukanaan, että ylimääräistä aikaa ei kauheasti ole. Osasyynä kirjoittamattomuudelle on myös se, etten edelleenkään pysty istumaan, joten en yksinkertaisesti ole voinut istua tietokoneen ääreen kuten ennen vanhaan. Nyt oli pakko kaivaa Pirkon aataminaikainen läppäri pölykerroksen alta ja tyytyä kirjoitteluun sohvan pohjalta. Palatkaamme kuitenkin nyt vielä synnytykseen ja sitä edeltäviin hetkiin.
Rv 40+0
Laskettuna päivänä kirjoittelin edellisen kerran kunnolla ja
silloin tuumasin, että Pena taitaa tulla vasta helmikuun puolella. Hieman
postaukseni jälkeen minulta lähti voimat aivan täysin. Istuskelin tapani
mukaisesti nojatuolissa neulomassa ja yritin saada Penalle pipon valmiiksi,
jotta se ehtisi valmistua vielä ennen neidin saapumista (toim.huom. ei muuten valmistunut). Yritin torkkua tuolissa
istualtaan, mutta olo oli melkein pahoinvoiva väsymyksen takia ja oli aivan
pakko mennä sänkyyn makaamaan. Nukuin täysin tokkurassa parin tunnin päiväunet
siihen asti, kunnes Pirkko tuli töistä kotiin. Luulen, että tuo väsymys oli
ainut selvä synnytystä ennakoiva merkki.
Illalla katselimme Pirkon kanssa televisiota ja selässä
tuntui jonkin verran supistuksia, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä kovin
kipeitä tai mitenkään säännöllisiä. Kävimme ajoissa nukkumaan, mutta noin klo
23 aikoihin alkoi supistella todella ikävästi ja oli pakko nousta sängystä
ylös. Pirkko lämmitti minulle kaurapussin, jota pitelin alavatsalla samalla kun
istuskelin jumppapallolla. Noin tunnin kuluttua päätin ottaa yhden
särkylääkkeen, kun olo ei muuttunut mihinkään suuntaan. Sen jälkeen nukahdinkin
melko pian.
Rv 40+1
Yöllä heräsin vessahätään klo 4. Ajattelin siinä, että eipä
se Pena sieltä edelleenkään tullut, vaan supistukset olivat taas väärä hälytys.
Menin takaisin sänkyyn ja Pirkkokin hetkellisesti heräsi. Yhtäkkiä vatsaan tuli
todella ikävä olo ja oli aivan pakko nousta ylös. Kipu tuntui täysin
erilaiselta kuin aiemmin. Ajattelin mennä vähän keittiöön jumppapallolle, mutta
jostain syystä suuntasinkin vessaan. Siinä vessan ovella huomasin, että nyt
valuu jalkoja pitkin jotain nestettä oikein noroina. Säntäsin äkisti
kylpyhuoneeseen ja sinne lattialle tulikin sitten kunnon lammikot, ja loput
lapsivedet lorahtivat pönttöön. Vähän säikähtäneenä ja hölmistyneenä huusin
Pirkolle, että nyt taisi mennä vedet! Normaalisti kovin sikeäuninen Pirkko
pomppasi sängystä ylös ja ryntäsi kylppäriin. Siinä sitten tuijotimme toisiamme
yhtä epätodellinen ilme kasvoillamme kuin 9 kuukautta aiemmin, kun teimme
positiivisen raskaustestin. Nytkö se
tapahtuu? Tuleeko Pena jo tänään? Sittenkin tammikuussa?
Molempien väsymys oli äkkiä tipotiessään emmekä oikein
tienneet, mitä tehdä. Pakkasimme nopeasti loput tavarat sairaalakassiin ja
mietimme, mitä kaikkea kotona täytyy vielä laittaa kuntoon ennen lähtöä (esim.
kissojen ruoat). Kävimme loikoilemaan sängylle ja ajattelimme, että yritämme
vielä nukkua vähän. Pirkko laittoi kellon herättämään ennen kahdeksaa, jotta
voisi soittaa töihin, ettei ole nyt tulossa sinne. Hetken Pirkko ehti jo
miettiä, mahtaako synnytys sittenkään lähteä pian käyntiin ja pitäisiköhän
hänen kuitenkin mennä töihin. Ehdin juuri sanoa, että todellakaan et ole
menossa, kun ensimmäinen kipeä supistus tuntui kropassa. Ja siitä niitä sitten
lähti tulemaan säännöllisesti – noin puoli tuntia vesien menon jälkeen.
Pari ensimmäistä supistusta pystyin olemaan sängyssä
makuultaan, mutta sen jälkeen oli pakko nousta jumppapallolle. Tunnin päästä jo
pelkkä seisominen tuntui kamalalta, joten pomputtelin istualtani pallon päällä.
Kuuden maissa pyysin Pirkkoa laittamaan aamupalaa, jotta saisin jotain
syötävää. Seitsemän jälkeen soittelin synnärille, josta toivottivat
tervetulleeksi, kun en enää pysty olemaan kotona. Sanoivat kuitenkin, että
pitäisi soittaa vielä ennen lähtöä ja varmistaa, että sairaalassa on varmasti
tilaa.
Jossain vaiheessa olo alkoi olla
sen verran tukala, että oli pakko mennä suihkuun. Otimme jumppapallon sinne ja
aina supistusten tullessa käänsin hanan tulikuumalle ja suuntasin sinne, missä
supistus tuntui pahimmalta, eli alaselkään tai alavatsaan. Pirkko istui
vieressä pöntöllä ja piti seuraa tai auttoi suihkuttelussa. Suihkun avulla
jaksoin pari tuntia. Muutama supistus alkoi olla jo niin kivulias, että Pirkko
oli jo hieman peloissaan ja sanoi, että tänne suihkuun et sitä kyllä ponnista!
:D Itse tiesin vielä siinä vaiheessa, että ei tässä ihan heti olla
synnyttämässä.
Yhdentoista jälkeen lähdimme
vihdoin kohti synnäriä ja klo 11.28 kirjauduin sinne sisään. Olimme paikalla
selvästi hyvään aikaan, sillä jossain vaiheessa aamupäivää sairaalalla oli
ollut sulku. Huoneet olivat tuohon aikaan täynnä, joten pääsimme suoraan
synnytyssaliin. Meidät otti vastaan mukava kätilö, joka käytännössä vain vei
meidät huoneeseen ja sen jälkeen hänen vuoronsa loppui. Harmi. Seuraava kätilö,
joka otti meidät asiakkaikseen, oli nimittäin aika törppö. Eniten koko
synnytyksestä minua jäi harmittamaan juuri tuo kätilö. Olin niin toivonut
etukäteen, että saisimme mukavan kätilön, jotta kokemus olisi mahdollisimman
hyvä, mutta p***nmarjat. Toisin kävi. Mikä kätilössä sitten mätti? Yhden
kardinaalivirheen hän teki, johon palaan vähän myöhemmin, mutta lähinnä hänen
ulosantinsa ja vuorovaikutustaitonsa eivät olleet mielestäni sellaisia, mitä
tuossa ammatissa tarvitaan. Mielestäni kätilöiden tulisi olla ihmisläheisiä ja
pystyä tulkitsemaan ihmisiä ja olla mahdollisimman sensitiivisiä, kun nyt ottaa
huomioon, minkälaisessa tilassa heidän asiakkaansa yleensä ovat. Tämän kätilön
lähes ensimmäiset sanat olivat hieman tympeään äänensävyyn: ”Jaahas, onko
synnytys jo pitkällä vai minkä takia teidät on tuotu tähän huoneeseen?” Itse
makasin jo kunnon tuskissa ja ärsytti, että minä
joudun selittämään hänelle, että
heidän sairaalansa taitaa olla aika täysi, ja samalla puolustelen sitä, miksi
juuri makaan siinä sängyssä. Hemmetti, mä
tulin tänne synnyttämään ja mut talutettiin tähän huoneeseen! Vastaavia
hieman tympeitä kommentteja tylyllä äänellä tuli pitkin synnytystä muitakin,
mutta turhaan niitä alan tässä sen enempää availemaan.
Kätilö teki alkuun
sisätutkimuksen ja olin siinä vaiheessa 3 cm auki. Hän totesi, että voisin
aloittaa menemällä suihkuun. Tottelin kiltisti ja jatkoin siitä, mihin jäin
kotona. Suihkuttelin hyvän aikaa, kunnes kivut olivat niin inhottavat, että
halusin jotain parempaa kivunlievitystä. Ennen suihkuun menoa kätilö avasi
ilokaasun ja sanoi, että voisin hengitellä sitä. Tätäkään hän ei mitenkään
ohjeistanut, sanoi vain, että voit hengitellä tuosta ilokaasua. Kun kätilö oli
lähdössä huoneesta pois, kysyi Pirkko, että tämäkö maski se on ja tästäkö sitä
vain otetaan. Kätilö vastasi, että juu, ja kävi kääntämässä sen tässä vaiheessa
auki. Oliko hengittämiseen jotain tarkempia ohjeita? Ei hajuakaan. Pitikö
hengitellä nenän vai suun kautta? En tiedä. Tein vähän molempia. Tosin eipä
tuosta tuntunut olevan minkäänlaista apua. Ihmettelin, kun en saanut kaasusta
sitä paljon puhuttua tokkuraista oloa, joka pistäisi pään sekaisin ja
mahdollisesti lievittäisi kipua. Vasta synnytyksen jälkeen, kun vauva oli jo
ulkona, huomasi uusi kätilö, että ilokaasua ei ollut kytketty päälle, vaan
maskista oli koko sen ajan tullut vain happea. Lisähapella menin siis noin klo
14 asti ennen kuin anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin. Täytyy
myöntää, että pihisin raivosta siinä vaiheessa, kun sain kuulla, ettei
ensimmäinen kätilö ollutkaan laittanut ilokaasua päälle (vaikka sanoi tehneensä
niin). Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten kukaan ammattilainen voi tehdä
tuon tasoista kardinaalivirhettä. Eikö hän oikeasti muka huomannut asiaa?
Välillä olen jopa ajatellut, mahtoiko kätilöllä olla jotain naispareja vastaan
ja tuo oli konsti, jolla hän pääsi vähän näpäyttämään meitä. Luulen, että näin
ei asia ole, mutta pienessä mielessä tulee pyöriteltyä kaikenlaista.
Ensimmäisen annoksen epiduraalia
sain noin tunnin odottelun jälkeen, ja voi autuus, mikä levollinen olo siitä
seurasi! Kivut kaikkosivat saman tien ja tunsin vain ikävää paineen tunnetta
alapäässä aina supistuksen aikana. Epiduraalin avulla mentiin koko iltapäivä.
Ensimmäinen kätilö antoi vielä kaksi lisäannosta ennen kuin hänen vuoronsa
loppui. Yhden annoksen vaikutus lakkasi aika tarkalleen kahden tunnin jälkeen,
jolloin kärvistelin aina sen lisähapen avulla, kunnes uusi satsi saatiin
laitettua ja se alkoi vaikuttaa. Pirkko kävi jossain vaiheessa syömässä ja
minulle tuotiin joghurtti ja pari lasillista mehua. Supistusten välissä pystyin
onneksi aina lepäämään, vaikken kunnolla mitenkään nukkunut.
Yhdessä vaiheessa yritin käydä
vessassa, minkä seurauksena Penan sydänäänet pomppasivat pilviin ja supistukset
lakkasivat lähes kokonaan. Omat sekä Pirkon mielikuvat tästä ovat hieman
ontuvat, mutta muistan sen, että huoneeseen paukkasi lääkäri, joka oli
tilanteesta hieman huolissaan, kun taas törppö kätilö vähätteli asiaa lähes
koko ajan. Vauvasta otettiin päästä verinäyte ja minulta mitattiin kuume, joka
olikin noussut aika korkeaksi. Sain suoraan suoneen antibioottia, mikä
muistaaksemme lopulta kohensi hieman Penankin oloa. Sykkeet pysyivät melko
korkeina koko loppusynnytyksen ajan, mutta onneksi ne laskivat hieman
aiemmasta.
Törppö kätilömme vaihtui onneksi klo 20 ja
saimme synnytyksen loppuajaksi ihanan kätilön, joka tarkkaili koko ajan
supistuksia ja laittoi minulle oksitosiinitipan, koska supistukset eivät olleet
tarpeeksi pitkiä eikä niitä tullut tarpeeksi usein. Tippaa hän lisäsi aina
tarpeen mukaan. Sain vielä neljännen annoksen epiduraalia, minkä avulla
selvisin melkein loppuun asti. Kätilö mainitsi muistaakseni
pudendaalipuudutuksesta, mutta sitä en koskaan ehtinyt saamaan. Varmaan
kymmenen aikoihin illalla joku kävi huoneessa huikkaamassa, että lääkäri on
kieltänyt lisäpuudutteet, sillä lapsi pitäisi saada nyt syntymään.
Klo 22.45 aloin pikkuhiljaa
ponnistella Penua ulospäin. Kätilö antoi ihanasti vinkkejä ja neuvoi koko ajan,
miten tulisi ponnistaa. Aloitin kylkimakuulla, mutta jossain vaiheessa se
tuntui niin ikävältä, että halusin käydä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon.
Ponnistelin siinä kätilön ja Pirkon tukemana hyvän aikaa, kunnes kätilömme
kutsui toisen (aivan ihanan) kätilön avuksi. Tässä vaiheessa Pirkko siirtyi
viereeni ja tsemppasi minua aina ponnistusten aikana ja pyyhki hikeä niiden
välissä. Kätilöt kehuivat, että olin todella hyvä ponnistamaan ja vauva tulikin
vauhdilla ulospäin, mutta jokin otti aina vähän vastaan eikä Penu meinannut
millään tulla ulos asti. Myöhemmin selvisi, että Penun käsi oli ollut vähän
huonosti hänen rintansa päällä, mikä todennäköisesti hidasti ulostuloa. Aloin
olla jo todella väsynyt enkä ollut syönyt mitään lähes koko päivänä, joten
voimat alkoivat pikkuhiljaa loppua. Anelin kätilöitä auttamaan vauvan ulos
imukupilla, sillä tuntui siltä, etten itse kykene enää ponnistamaan.
Lääkäri tuli ikuisuudelta
tuntuneen ajan jälkeen huoneeseen imukupin kanssa. Tässä vaiheessa väliliha oli
jo puudutettu, mikä muuten sattui aivan julmetusti. Välilihan leikkaamisen
tunsin, mutta en ole enää varma, sattuiko se. Pirkko sanoi jälkikäteen, että
olin todella tuskissani, mutta paha sanoa, mikä siinä vaiheessa sattui eniten.
Imukupin laitto oli helvetillistä. Tuntui siltä, että se kesti ikuisuuden.
Jotenkin sen kuitenkin kesti, kun tiesi, että kohta se on ohi. Hieman ennen
kahtatoista yöllä imukuppi saatiin paikoilleen ja kahdella ponnistuksella Pena
saatiin ulos. Neiti piti meitä loppuun asti jännityksessä, sillä olimme aivan
varmoja, että hän syntyisi tammikuun puolella, mutta syntymähetkellä viisarit
näyttivät 00.03, joten helmivauva sieltä tuli! :)
Rv 40+2
Olo oli todella epätodellinen!
Näin, että sieltä tuli ulos pieni ihminen, joka oli todella sininen. Napanuora
oli kiertynyt Penan kaulan ympärille eikä hän parkaissut kunnolla ollenkaan,
mutta päästi kuitenkin muutaman pienen äänen, josta tiesimme, että hän on
hengissä. Itse itkin tässä vaiheessa valtoimenaan ihan jo helpotuksesta ja
siitä, että saimme Penan vihdoinkin ulos. Pena ei meinannut heti virota, joten
hänet vietiin lähes saman tien muualle saamaan lisähappea. Samalla keuhkoista
oli imetty lapsivettä pois. Valitettavasti emme siis saaneet Penaa syliimme
heti alussa.
Tunsin alavatsassa vielä melko
kovaa paineen tunnetta, mutta se helpotti heti, kun istukka syntyi. Tähän ei
onneksi mennyt kuin noin 8 minuuttia. Olin kuullut, että kaikki kivut
helpottavat ja unohtuvat siinä vaiheessa, kun vauva on ulkona, mutta voin kyllä
sanoa, että näin ei valitettavasti ollut. Voi olla, että ihmiset, jotka ovat
sanoneet näin, ovat saaneet vauvansa heti rinnalle, joten heillä on ollut muuta
ajateltavaa. Kun Penu lähti kätilöiden mukana hoidettavaksi, jäi Pirkko minun
tueksi, kun alapäätäni alettiin kursia kokoon. Alkuun kaksi lääkäriä sörkki
alapäätä pitkään ja pähkäili, onko peräaukon sulkijalihas (muistaakseni
sellainen?!) revennyt. Muistan tässä vaiheessa kuulleeni vain sanat leikkaussali ja nukutus, mikä sai minut jo hetkellisesti vaipumaan lievään
epätoivoon. Ei kai nyt enää mitään nukutusta? Eikö tämä voisi olla jo tässä? Lääkärit
onneksi yhteistuumin päätyivät siihen, että lihas ei ole revennyt. Huh! Tikkaus
ja parsiminen kuitenkin kesti ja kesti. Ja sattui. Tässä vaiheessa sain onneksi
jo oikeasti ilokaasua (enkä vain lisähappea), mikä rentoutti koko kropan
ihanalla tavalla (oi, jos olisin koko alkuajankin saanut ihan oikeaa
ilokaasua!). Pirkko piti koko ajan kädestäni kiinni ja oli varmasti yhtä
tuskissaan kuin minäkin. Noin klo 00.40 sain Penun, tuon pienen kiljuvan
rääpäleen, vihdoinkin rintani päälle. Alapään parsiminen jatkui vielä yhteen
asti. Välilihaan tuli toisen asteen repeämä ja emättimeen muutamia repeämiä.
Tikkejä tuli niin paljon, etten halunnut niiden määrää tietää.
Synnytyksestä jäi vähän
kaksipiippuinen olo. Heti Penun tultua ulos sanoin Pirkolle, että ei enää
koskaan! En halua enää koskaan kokea mitään vastaavaa, niin helvetillistä se
oli. Kaikkine jälkikipuineen ja tikkauksineen en haluaisi ryhtyä leikkiin enää
uudestaan. Myös inhottava kätilö teki kokemuksesta jotenkin epämiellyttävän.
Luulen, että koko touhusta olisi jäänyt parempi fiilis, jos meillä olisi ollut
joku toinen kätilö ensimmäiset kahdeksan tuntia. Mutta kyllä kokemuksesta
jotain hyvääkin seurasi: Ensinnäkin saimme luoksemme maailman ihanimman lapsen
(juu, ihan oikean lapsen – tätä on edelleen
välillä vaikea käsittää :D). Toiseksi kokemus teki Pirkosta minulle vielä
entistä rakkaamman, mikäli se mitenkään on mahdollista. Ilman häntä en olisi
selvinnyt synnytyksestä. Pirkko oli aivan mieletön tuki ja apu koko sen päivän
ajan ja vielä kaikki päivät sen jälkeen. Välillä minulla oli huoli siitä,
jaksaako Pirkko koko prosessin loppuun asti, mutta hän oli aivan loistava.
Paras vaimo, mitä toivoa saattaa. <3
Ajasta lapsivuodeosastolta
kirjoitan erikseen, ettei teksti nyt tästä enää veny pidemmäksi. :D
No huh. Teilläkin oli vähän kovempi suoritus. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin.
VastaaPoistaEn kadu yhtään, että valitsin sektion, kun se oli tarjolla.
Täytyy myöntää, että vähän harmittaa itseä se, ettei vaatinut sektiota. Jos olisin etukäteen tiennyt, millainen operaatio on luvassa, olisin ehdottomasti vaatinut sektion. Noh, sitä on nyt jälkikäteen enää turha murehtia.
PoistaNo seuraavalla kerralla sitten, jos on tarjolla. :) Vai voisiko sitä vain päättää, että sektio kiitos? Onhan se alatiesynnytys ns. luonnollinen tapa ja siinä on (ilman riskitekijöitä) omat hyötynsä, ja melkein tuntuu kuin olisin huijannut pojan maailmaan sektiolla.
PoistaNeuvolassa multa kysyttiin joskus alkuvaiheessa, että mitä ajattelen synnytyksestä, pelottaako se paljon ja olisiko halua miettiä sektiota. Tyhmyyksissäni totesin, että ei tartte. :D
PoistaJa luulen, että toista kertaa ei ole tulossa, joten ei onneksi siitä tarvitse murehtia.
Aika matka teilläkin oli. Kuulostaa varsin tutulta. Muistuu mieleen oma vuorokausi salissa; ei pysytynyt kuin seisomaan vaikka valveilla oli oltu jo 36h, sydänäänilaitteesta ei päästetty huonojen äänten takia irti vaan vessahommat hoitu kylmällä portatiivilla, käytin omat (ja naapurien) puudutteet, otettiin vauvasta mikroveret ja oltiin ravinnotta sektiouhan takia, lopulta vauva vedettiin ulos kupilla vaikka pää oli virheasennossa. Napis kaulan ympäri x3 ja velttona lähti virvotteluun. Ompeluhommia ihmeteltiin useamman kätilön voimin ja niitä sit paranneltiinkin viikkotolkulla. Mut mikä tärkeintä; onneksi niin teillä kun meilläkin vauva pärjäsi ja virkistyi hienosti. Loppu hyvin, tärkein hyvin :)
VastaaPoistaMun täytyy kyl sanoa, et mutkaisesta kokemuksesta huolimatta en ensi kerrallakaan vapaaehtoisesti puukon alle lähtisi, ellei raskauteen tai synnytykseen liity erityisiä riskitekijöitä (kuten perätila). Toki omaa näkökulmaa lieventää se, et itselle on tuttua et synnytykset voi mennä niin tai näin. Kun Taavan kohdalla kuitenkin syy etenemisen hitauteen jälkikäteen selvisi ja on hyvin epätodennäköinen, tuli sairaalassa jo sellainen olo, et pitäskö sitä piru vie koittaa uudestaan. Ei kai se toisella kerralla voi niin paha enää olla..? Hullu mikä hullu :D
Haha, hullu mikä hullu! :D Joo, teillä tuntui olleen vielä pahempi keissi kuin meillä. Mutta kuten sanoit: loppu hyvin, tärkein hyvin. :)
Poista