perjantai 18. joulukuuta 2015

Ei onnannut

Viime yönä tuli nukuttua vain muutama tunti. Olimme jo etukäteen päättäneet, että tekisimme tänä aamuna yhden halpisliuskatestin, vaikka päivä olikin melko aikainen ja varsinainen testauspäivä olisi sunnuntai. Heräsin itse jo kukonlaulun aikaan ja mietin, missä vaiheessa kehtaisin herättää Pirkon. Vähän ennen kuutta en enää jaksanut odottaa, vaan kiskoin siipan kanssani vessaan tuijottamaan pissapurkkiani ja elämämme ensimmäistä raskaustestiä. Valitettavasti testi näytti hyvin selvää negatiivista. Ajattelimme, että testaisimme uudestaan vielä ensi viikolla reissussa.

Tänään kuitenkin kesken työpäivän alkoivat todella pahat menkkakivut ja sieltä ne menkatkin sitten alkoivat - ainakin kivuista päätellen. Vuotoa ei ole tullut oikein nimeksikään, mutta näin pahoista menkkakivuista en ole kärsinyt aikoihin. Ei siis tule Penaa meille tästä yrityksestä.

Olo oli hieman hämmentynyt ja tietenkin myös pettynyt, mutta jotenkin olin osannut tämän jo aavistaa. Onneksi emme ehdi murehtia tulosta sen enempää, sillä huomenna lähdemme kauan odotetulle lomalle, joka todellakin tulee tarpeeseen. Negatiivisesta tuloksesta olen siinä mielessä iloinen, että nyt voin huoletta syödä äyriäisiä niin paljon kuin sielu sietää ja juoda muutaman drinkin.

Toivottavasti ovulaatio osuisi ensi vuoden alussa sopivasti arkipäivään ja pääsisimme heti vuoden alussa uuteen inssiin! Nyt käännämmekin nokat kohti aurinkoa ja ajatukset kohti seuraavaa inssiä. :) Blogi pitää siis taukoa loppuvuoden. Hyvää joulua ja uutta vuotta kaikille!

lauantai 12. joulukuuta 2015

Piinapäivät puolessavälissä

Piinapäivät ovat ehtineet jo puoleenväliin, ja fiilikset näiden päivien aikana ovat menneet vuoristorataa ylös ja alas. Päätin itse heti inssin jälkeen, että en lähde googlailemaan minkäänlaisia alkuraskauden oireita, sillä muutoin alkaisin kuvittelemaan itselleni kaikenlaisia haamuoireita ja stressaisin, jos mitään ei löydy. Ajattelin, että tarkkailen vain itse omaa kehoani ja pistän vähän tuntemuksia ylös, mikäli sellaisia tulee. Toki olen lukenut muiden blogeja ja sitä kautta monet oireista ovat tulleet tutuiksi, mutta olen yrittänyt olla ajattelematta niitä sen enempää. Päätös on ollut oikein hyvä, koska olen voinut olla melko lailla rennosti enkä ole ottanut paineita mistään.

Pirkko sen sijaan on ollut välillä liimaantuneena puhelimeensa, kun hän on netin syövereistä lukenut kaikenlaisista alkuraskauden kuluista. Kielsin Pirkkoa kertomasta kaikkea löytämäänsä minulle ja aika hyvin hän on minua totellut. Välillä tosin olen saanut aika napakoita kysymyksiä osakseni, jos olen äännähtänyt tai liikahtanut jotenkin poikkeavalla tavalla. Pirkko siinä vain yrittää tulkita oireitani.

Inseminaatiopäivänä leijuin jossain täysin toisessa todellisuudessa. Edellisessä postauksessa kirjoitinkin jo, että tunnelma oli täysin epätodellinen. Olin tuolloin myös melko varma siitä, että ajoitus oli liian aikainen inseminaatiolle ja ajattelin, ettei meillä ole mitään onnistumismahdollisuuksia. Illalla iski myös outo tunne: Mun sisälläni on jonkun kolmannen osapuolen, meille täysin vieraan ihmisen tavaraa. En ollut osannut ajatella luovuttajaa kovin paljoa ennen inssiä, mutta inssin jälkeen luovuttajan merkitys konkretisoitui aivan uudella tavalla. En olisi ikinä uskonut, että siitäkin voi tulla niin vahvoja tuntemuksia itselle.

Inseminaatiota seuranneina päivinä tuntui siltä kuin kohdussani olisi ollut pieni karuselli, joka pyöri siellä täysin omassa tahdissaan ja piti yllä pirskeitä. En ollut koskaan ollut niin tietoinen kohtuni olemassaolosta ja sijainnista. Nyt pystyin tuntemaan sen koko ajan, ja fiilis oli todella villi. Näinä päivinä olin aivan varma, että tämä inssi onnistui. Karusellin pyörintä hidastui joskus maanantaina/tiistaina, mutta erilaiset nipistelyt, vihlaisut ja äkilliset paineen tuntemukset kohdussa ovat jatkuneet siitä saakka. Sanonkin aina välillä Pirkolle, että nyt nippailee taas. Pirkko taasen on yrittänyt kovasti jutella vatsalleni ja kannustanut Penan puolikkaita: yrittäkäähän nyt löytää toisenne!

Neljä päivää inssin jälkeen tuli pienen pieni rusehtavan punainen klimppi jonkinlaista vuotoa ja tuntui siltä, kuin suurimmat karnevaalit kohdussa olisivat olleet ohitse. Tässä vaiheessa fiilikset menivät kovaa vauhtia vuoristorataa alaspäin. Mitään muuta vuotoa ei kuitenkaan ole tullut. Oliko tämä siis hyvä vai huono juttu? Ei tietoa.

Tämän viikon aikana olen ollut todella väsynyt. En koskaan ota päikkäreitä töiden jälkeen (Pirkko taasen vetelee sikeitä milloin vain), mutta tällä viikolla olen lähestulkoon joka päivä kotiin tultuani kaatunut sohvalle ja noussut siitä vasta illalla ja siirtynyt sänkyyn. Väsymys voi tosin johtua myös siitä, että syksyn työurakka alkaa olla lopuillaan ja kaikki paukut alkavat olla lopussa - lomaa siis odotellaan. Mutta onko tämä siltikään aivan normaalia väsymystä? Jaa-a, paha mennä sanomaan.

Kohdun seutuni on myös ollut todella turvonnut useana päivänä. Tämäkään ei ole aivan normaalia. Yleensä alavatsani saattaa olla turvonnut jonkin verran ovulaation tai menkkojen aikaan, mutta tämä turvotus on ollut jotenkin epänormaalia: tuntuu erilaiselta, näkyy ulospäin eikä housuja meinaa saada kiinni! Mutta, voihan tuo olla ovulaation jälkeista turvotusta. Mene ja tiedä.

Toissailtana olimme Pirkon kanssa jo todella innoissamme: tämä inssi on varmasti onnistunut! Eilen kuitenkin fiilikset olivat taas negatiivisemmat: ehkei sittenkään. Paha siis mennä sanomaan mitään ennen kuin pääsee tekemään testin (tai kuukautiset alkavat). Voi myös olla, että kaikki nämä oireet ovat irrotuspiikin tekosia ja Pregnyl on pitänyt kehossani aivan omia bileitään. Pregnyl voi nimittäin aiheuttaa raskauden kaltaisia oireita. Pirkon googlailujen mukaan Pregnylin pitäisi kuitenkin olla poistunut kehosta noin 10 päivän kuluessa, joten tämän viikon jälkeen olen toivottavasti Pregnyl-vapaa. Ensi viikolla onkin mielenkiintoista tarkkailla oireita.

Olemme kovasti yrittäneet miettiä, miten suhtautua raskaustestin tulokseen. Olenkin sanonut Pirkolle, että millä tahansa tavalla tähän nyt suhtautuisi, tulee negatiivinen tulos olemaan pettymys. Sen takia uskallankin olla varovaisen optimistinen onnistumisen suhteen. Oireet ovat olleet välillä niin vahvoja ja selkeitä, että tuntuisi uskomattomalta, jos ne eivät tarkoittaisi mitään. Mikäli testi tulee olemaan negatiivinen, olen pettyneen lisäksi ennen kaikkea siis yllättynyt. Mutta kuten jo sanoin, kaikki tämä voi johtua myös Pregnylistä. Sekin tosin on ihan hyvä tietää tulevaisuutta ajatellen. Nimittäin jos vielä uudestaan joudun ottamaan irrotuspiikin, voin jo etukäteen varautua siihen, että se aiheuttaa minulle oireita melko paljon.

Ota näistä nyt sitten selvää. Vielä viikon verran täytyisi odottaa. Vaikka aluksi kuvittelin, että aika kuluisi nopeasti työkiireiden takia, on aika mennyt loppujen lopuksi melko hitaasti. Tuntuu siltä, kuin inssi olisi tehty jo useita viikkoja sitten! Luulen, että aika kuluu osittain myös sen takia hitaasti, että meillä on kaksi asiaa odotettavana ja molemmilla on sama "deadline": loman alkaminen ja piinapäivien loppuminen. Odotettavaa on siis kaksin verroin, joten aika taitaa kulua tuplasti hidastettuna. Viikon päästä olemmekin jo matkalla kohti aurinkoa ja lämpöä, mutta yritän ehtiä loppuviikosta kirjoittamaan tänne vielä testin tuloksista, sillä muutoin päivittäminen menee vasta ensi vuoden puolelle.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Ensimmäinen inseminaatio

Ensimmäinen inseminaatio tehty, piinapäivät voivat alkaa! Kuten jo aiemmin kirjoitin, ounastelin hieman, että ovulaatio osuisi tässä kierrossa juuri viikonloppuun ja todennäköisesti vielä lauantaille. Kävimme ensimmäisessä follikkeliultrassa maanantaina. Olin salaa toivonut, että kierto olisikin tällä kertaa lyhyempi ja inssiin pääsisimme pikimmiten. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä follikkeli oli tuolloin vasta 12 mm:n kokoinen. Tästä seuraava ovulaatio osuisi suurella todennäköisyydellä loppiaiseen, joten inseminaatiota joutuisi odottamaan mahdollisesti helmikuulle. Teimme siis lääkärin kanssa sotasuunnitelman: perjantaina uuteen ultraan, mahdollisesti irrotuspiikki ja inseminaatio, jos follikkeli olisi kasvanut tarpeeksi.

Hymynaamaa yritin metsästää parin päivän ajan, mutta valitettavasti yksikään aamu ei alkanut hymyillen. Suurella todennäköisyydellä hymynaama olisi pärähtänyt testiin huomenna. Tänä aamuna siis lampsin kukonlaulun aikaan klinikalle. Valitettavasti jouduin menemään yksin, koska Pirkko ei töiden takia päässyt mukaan. Tsekattiin follikkelin tilanne ja hyvältähän se näytti, kun oli muutaman päivän ehtinyt kypsyä. Hoitopöydältä pääsin suoraan hoitajan huoneeseen, joka laittoi minulle Pregnyl-irrotuspiikin. Hoitaja ehdotti, että laittaisin piikin itse, mutta näin ensikertalaisena annoin ammattilaisen suosiolla hoitaa asian puolestani. Sen verran yllättäen tilanne tuli eteeni, eivätkä iso neula ja ruisku yhtään auttaneet asiaa. Hieman piikkikammoisena ajattelin, että nämä olivat ihan hyvin kulutetut 20 euroa. Jos myöhemmin joudun piikkejä ottamaan, täytyy tuokin varmaan opetella tekemään itse.

Klinikalta pääsin ulos nopeammin kuin olin kuvitellutkaan ja ehdin töihinkin melkein ajoissa. Työpäivä meni ihmeellisessä sumussa. Tuntui jotenkin epätodelliselta, kun tiesin koko ajan, että iltapäivällä olisi edessä inseminaatio. Onneksi Pirkko ehti tähän iltapäivän aikaan mukaan. Oli mukavaa, että pääsimme yhdessä, sillä tilanne oli meille molemmille uusi. En osannut pelätä sitä millään tavalla, mutta pieni hyvänlainen jännitys tuntui vatsanpohjassa ennen klinikalle menoa. Vaikka itse inseminaatiotilannetta oli etukäteen pyöritellyt mielessä melko paljon, oli tilanne todella absurdi: jalat kattoa kohti, keihästäkin suuremmalta näyttävä ruisku, Pirkko ja lääkäri molemmat pällistelemässä tapahtumaa. Lääkärimme on aivan ihana: kun minut ja ruisku oli laitettu valmiiksi, kysyi lääkäri meiltä, haluaisiko Pirkko tulla painamaan ruiskusta. Tämä tuntui aivan mielettömän ihanalta eleeltä! Näin Pirkkokin sai olla osallisena tässä tapahtumassa. Ja mikäli tämä inseminaatio jollain ilveellä johtaisi raskauteen asti, voisimme sanoa Pirkon raskauttaneen minut! :) Kaikki pointsit lääkärillemme!

Poistuimme klinikalta hymyillen ja intoa puhkuen: oltiinko me juuri inssissä, oliko se oikeasti tässä, mitä jos tämä johtaisi raskauteen? Tunnelmat olivat todella epärealistiset. Olin jotenkin ajatellut, että inseminaatio tekisi tästä projektista konkreettisemman tuntuisen, mutta tällä hetkellä konkretia tuntuu olevan kaukana ja oloa voi hyvin kuvailla vain yhdellä sanalla: epätodellinen.

Nyt pitäisi siis vain odotella. Lääkäri sanoi, että raskaustestin voi tehdä 16 päivän päästä, jollei vuoto ehdi sitä ennen alkaa. Voi olla, että ihan 16 päivää en malta odottaa - ihan jo senkin takia, että olemme lähdössä tasan 15 päivän päästä pariksi viikoksi kohti päiväntasaajaa. Olisi siis mukava tietää vähän ennen reissua, kannattaako mukaan pakata kasa tamponeita ja ovulaatiotestejä vai raskaustestejä. Vaikka ajoitus ei ollutkaan ihan sataprosenttisen täydellinen, on meillä silti kaikki mahdollisuudet onnistua. Nyt vain kaikki sormet ja varpaat ristiin Penan puolesta! Onneksi seuraavat pari viikkoa ovat töissä niin kiireisiä, että ajatukset pysyvät varmasti melko hyvin muualla. Piinapäivät täältä tullaan!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Uusi kierto, uudet kujeet

Voin sanoa, että edellisessä postauksessa hehkuttamani hymy hyytyi kyllä aika nopeasti. Postauksen lopussa mainitsemani "pieni flunssanpoikanen" äityikin sitten kunnon taudiksi, joka nyt on kestänyt jo melkein kaksi viikkoa: suurin osa ajasta sairaslomalla sohvannurkassa, osa ajasta töiden parissa. Pikkuhiljaa alkaa jo kyllästyttää tämä sairastaminen, kun olo on kuin maantiejyrän alle jääneellä eikä tunnu helpottavan millään keinolla.

Pientä valonpilkahdusta on kuitenkin havaittavissa onneksi tässäkin risukasassa. Uusi kierto on alkanut ja sitä myötä käännettiin myös uusi sivu tässä projektissa. Ensimmäisenä kiertopäivänä oli kyllä melko jännittävä olo: vihdoinkin alkaa tapahtua! Toivottavasti tässä kierrossa pääsemme yrittämään. Otin saman tien klinikalle yhteyttä ja sain varattua ultra-ajan vajaan parin viikon päähän. Samalla sain kuulla, että loppukierrosta otetussa verinäytteessä kaikki oli ok eikä sen puolesta pitäisi olla ongelmia.

Samalla olen tässä harjoittanut ennustajan taitojani ja yrittänyt ennustaa, mille päivälle ovulaatio osuu. Jos tämä kierto on samanpituinen kuin edellinen kierto, osuu lh-huippu juuri lauantaille. Kiertoni ei kuitenkaan ole jämptisti aina samanpituinen, joten hyvällä tuurilla huippu saattaisi olla arkipäivänä. Saapi nähdä. Onneksi lääkäri oli kannustavan ja toiveikkaan kuuloinen, joten täytyy vain jaksaa toivoa, että kaikki menisi nappiin. Ultran jälkeen olemme taas asteen viisaampia. Sitä odotellessa... ehkä tautikin helpottaisi siihen mennessä.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Yhtä hymyä koko viikko

Viikko alkoi hyvissä merkeissä, kun ovistestiin pärähti tuo mairea hymynaama piristämään elämäämme. Sen siivin leijuin ilmassa varmaan pari päivää. Pienistä asioista sitä nykyään tulee onnelliseksi! En olisi koskaan uskonut, että ovulaation löytäminen saisi minut hymyilemään näin paljon. Seuraava odotuksen aihe onkin sitten kuukautisten alkaminen. Luulisin, että suupielet tavoittelevat korvia siinäkin vaiheessa, kun tuo kyseinen päivä koittaa. Välillä odotus tuntuu piinaavalta (en edes halua tietää, mitä se on sitten joskus niinä kuuluisina piinapäivinä!). Kuka olisi uskonut, että joskus sanoisin odottavani kuukautisten alkamista näin paljon?

Onneksi odotusta helpottavat aina pienet uutiset, jotka tuntuvat tekevän tästä projektista hieman todellisemman! Saimme viimein tietää, että meille on löytynyt luovuttaja. Emme olleet esittäneet luovuttajan suhteen minkäänlaisia toiveita, sillä ajattelimme, että olemme tyytyväisiä, jos meille ylipäänsä löytyy luovuttaja. Tämän takia odotin jännityksellä tietoa siitä, minkälainen luovuttaja olisi. Olisiko hänellä samanväriset silmät kuin minulla tai Pirkolla? Entä hiusten väri? Tumma vai vaalea? Entä pituus? Näihin kysymyksiin saimme tällä viikolla vastauksen. Ja eihän sille minkään voinut: hymyilytti niin pirusti, kun tuon tiedon sain! Luovuttaja tuntui heti hyvältä ja "omalta" - jos niin nyt voi sanoa. Ominaisuudet olivat paremmat kuin olin salaa uskaltanut toivoa!

Nyt vain toivotaan, että tämän luovuttajan kanssa onnistuu. Tämän toteamista joudumme tosin odottelemaan vielä jonkin aikaa. Nyt aion kuitenkin hymyillä ja olla iloinen näistä uutisista enkä anna pienen flunssanpoikasenkaan lannistaa!

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tulihan se sieltä

Todistusaineistoa: kyllä se hymyilee!
Tämän aamun herätys oli kerrankin mukava, kun ovistestissä hymyili maireaa hymyä elämäni ensimmäinen hymynaama. Myös halpistesti (onestep) näytti vahvan viivan. Eli löytyihän se ovulaatio sieltä! Oikeastaan se tuli juuri sinä päivänä, minä olin kuvitellutkin oviksen tulevan, joten turhaan olen panikoinut. Harmittaa vaan, että tässä kierrossa ei vielä päästä inssiin, vaan sitä täytyy jaksaa odottaa seuraavaan kiertoon asti. Toivottavasti ei silloin osu viikonlopulle!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Hiljaiseloa

Jokunen tovi on ehtinyt vierähtää siitä, kun edellisen kerran on blogia päivitellyt. Blogi on päässyt viettämään hiljaiseloa, mitä me emme kylläkään itse ole tehneet. Ehkäpä siinä syy tälle kirjoitustauolle. Viime viikkoina töissä on ollut paljon kiirettä ja iltaisin, kun kaikki työt on tehty, on ollut niin väsynyt, että kaikki ylimääräiset toimet, kuten esimerkiksi blogi, ovat saaneet suosiolla jäädä odottamaan otollisempaa hetkeä. Oikeastaan on ihan hyvä, että on ollut niin paljon puuhaa, ettei ole turhaan ehtinyt pyöritellä mielessä lapsiprojektia. Aikakin tuntuu menevän paljon nopeammin, kun on kiireitä!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa psykologikäynnistä erikseen, mutta tuntuu siltä, etten tuosta käynnistä saa kyllä kokonaista postausta aikaiseksi. Sanotaan nyt vain, että käynti oli mielestämme hyödyllinen ja meidän mielestämme jokaisen lasta suunnittelevan pariskunnan tai henkilön tulisi käydä psykologilla. Tällaista ei valitettavasti varmaan saa kuitenkaan kirjattua Suomen lakiin. :)

Klinikalla on tullut käytyä muutamaan otteeseen: alkukierron labrat, ultra kierron kartoituksen yhteydessä, hoitosuostumuksen allekirjoitus. Verinäytteissä oli onneksemme kaikki kunnossa eikä sen puolesta pitäisi olla mitään hankaluuksia. Ultrassa näkyi hyvänkokoinen follikkeli ja nyt onkin tarkoitus metsästää ovulaatiota, josko se tällä kertaa sieltä löytyisi. Tässä kierrossa emme kuitenkaan ryhdy vielä tositoimiin, vaan odottelemme vielä seuraavaan kiertoon. Saa nähdä, ehdimmekö vielä ennen joulua tehdä ensimmäisen inseminaation, vai meneekö tuo ensi vuoden puolelle.

Hoitosuostumusten allekirjoittamisessa oli pieniä epäselvyyksiä, mikä aiheutti vähän hämmennystä, sillä alkuun lääkäri pontevasti ilmoitti, että meidän molempien tulee kyseinen paperi allekirjoittaa. Kun pääsimme hoitajan luokse, oli hän puolestaan täysin eri mieltä. Myöhemmin meille (sekä lääkärille) selvisi, että nykyään heidän käytäntönään on se, että vain hoidettava osapuoli allekirjoittaa suostumuksen. Näin siis tehtiin.

Nyt on myös luovuttaja laitettu hakuseen. Klinikalla todettiin useaan otteeseen, että luovuttajista on tällä hetkellä suuri pula eikä toiveita kannata kauheasti esittää. Toivotaan, että meille kuitenkin lahjoittaja löytyisi! Kun seuraavan kerran olemme lääkäriin yhteydessä, on hänellä toivottavasti esittää meille jonkinlaisia tietoja luovuttajasta. Jännityksellä siis odotamme, miten tämä kierto tästä etenee. Outoa ajatella, että ehkä jo seuraavasta kierrosta pääsisimme yrittämään! Jaiks!

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Ensikäynti

Niinhän siinä sitten kävi, että mekin ollaan nyt pyöräytetty projekti kunnolla käyntiin ja käyty ensikäynnillä! Tähän tarvittiin oikeastaan yksi punaviinipullo, syvällinen keskustelu, muutama excel-taulukko ja kunnon vakuuttelut siitä, että meidän ei ehkä heti ensikäynnin jälkeen tarvitse ostaa isoa farmari-Volvoa ja että asuntokaupoillekaan ei nyt ainakaan 10 vuoteen ole ihan pakko ryhtyä.

Tehtyämme päätöksen siitä, että menemme klinikalle jo tänä syksynä, täytyi kalenterista löytää aika ihan vain ajan varaamiselle. Tämäkään ei ollut kovin helppoa klinikan aukioloaikojen takia, sillä halusimme soittaa rauhassa kotoa. Saimme tästä kuitenkin jo vähän esimakua siihen, millaista sähläystä tulevat klinikkakäynnit tulevat olemaan töiden kannalta. Viikon verran odottelimme, kunnes tartuimme luuriin. Tuosta viikko eteenpäin ja astelimme ensimmäistä kertaa Väestöliiton ovista sisään.

Itseäni jännitti vähän edellisenä iltana, mutta itse h-hetkeä ei oikeastaan osannut edes jännittää, sillä aamupäivä töissä oli niin kiireinen. Väestöliiton klinikka oli viihtyisän oloinen ja henkilökunta todella ystävällistä. Itse käynti oli vähän ajattelemaani lyhyempi. Lääkäri kertoi meille lähinnä siitä, miten hoitoprosessi etenee ja mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Täytimme klinikalla esitietolomakkeet, sillä nämä eivät olleet ehtineet tulla meille postissa kotiin. Käynnillä ei oikeastaan tullut mitään uutta tietoa, ja sanoimmekin lääkärille, että olemme ottaneet aika paljon asioista selvää etukäteen. Kaiken kaikkiaan käynnistä jäi todella hyvä fiilis! Saimme varattua saman tien myös psykologille ajan, mistä lisää myöhemmin.

Ainut hieman erikoinen kysymys, jota jälkikäteen yhdessä ihmettelimme, tuli aivan alussa, kun lääkäri kysyi minulta, aionko hankkia lapsen itsellisenä naisena vai hankimmeko sen yhdessä pariskuntana. Lähinnä kysymys kummastutti sikäli, kun menimme käynnille yhdessä pariskuntana. Jos olisin mennyt yksin, olisi kysymys tuntunut loogisemmalta. Mietimme myös, kysytäänkö samaa kaikilta heteropareilta, jotka klinikalla käyvät. No, niin tai näin, kerroimme tietenkin, että pariskuntana aiomme lapsen hankkia. Tämän jälkeen lääkäri pyysi myös Pirkkoa täyttämään esitietolomakkeen ja kohteli meitä mielestäni kuin mitä tahansa muuta (hetero)paria.

Lääkäri vaikutti positiiviselta meidän ja onnistumisen suhteen. Mitään tutkimuksia ei tosin tehty, joten tämä kaikki on vain omaa spekulointiani keskustelujemme pohjalta. Oli mukava kuulla, että alkuun yritämme suoraan luonnonkiertooni, ettei ainakaan heti tarvitse pumpata kehoon erilaisia hormoneja. Lääkäri ehdotti myös sitä, että aukiolotutkimus kannattaa tehdä varmaan vasta toisen tai kolmannen yrityksen jälkeen, jos sitä ennen ei ole onnistanut. Tämäkin oli asia, jota olin etukäteen miettinyt ja vähän toivonutkin, että tutkimuksen voisi tehdä vasta vähän myöhemmin, mikäli tarvetta ilmenee. Lopuksi lääkäri totesi, että me olemme vielä niin nuoria, että sen kannalta ei pitäisi olla mitään esteitä. :) Erityisesti tämä seikka sai hymyn nousemaan huulille! Kiva kuulla, ettemme lääkärin mielestä ole ikäloppuja. Vaimo kyllä myöhemmin sanoi, ettei mikään ihme, koska mä olen tällainen babyface!

Myös ovulaation suhteen lääkäri osasi rauhoitella ja sanoi, että joillain naisilla ovulaatiopiikki on todella nopea ja olen saattanut vain missata sen. Toki sitä itse alkaa aina ajatella kaikista kauheimpia vaihtoehtoja. Mutta yritän nyt olla stressaamatta mistään ja luottaa siihen, että oma keho toimii. Eräs tuttavani joskus totesi, että asioista on turha murehtia etukäteen, koska silloin joutuu stressaamaan ja murehtimaan kaksin verroin. Parempi ottaa päivä kerraallaan ja murehtia vasta sitten, kun siihen on oikeasti aihetta. Yritän nyt noudattaa tätä neuvoa: Jos joskus myöhemmin kehossani todetaan jotain ongelmia, aion stressata siitä vasta sitten. Siihen asti voin uskotella itselleni olevani oikea fertility goddess.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Prinsessoja ja pitsiunelmia?

Ostimme Pirkon kanssa oman asunnon vajaa vuosi sitten ja pääsimme muuttamaan uuteen kotiimme viime keväänä. Emme ole suuria sisustajia, mutta jonkinlainen maku meillä on ja pidämme onneksi samanlaisista asioista. Seinät ovat saaneet väriä lähinnä erilaisista harmaan sävyistä. Huonekaluissa olemme tykästyneet yksinkertaisiin muotoihin ja valkoiseen, mustaan ja harmaaseen väriin. Kevään ja kesän aikana saimmekin sisutettua kotiamme meidän mittapuullamme aika kivasti. Panostimme kerralla uusiin huonekaluihin melkoisen summan, kun ajattelimme, että ne kestävät varmasti useita (kymmeniä) vuosia.

Työhuone ja makuuhuone jäivät äkillisessä sisustuspuuskassa kuitenkin vähän kesken. Näin jälkikäteen ajateltuna oli onni, ettemme ehtineet toteuttaa kaikkia niitä suunnitelmia, joita meillä alussa oli. Mikäli Pena-suunnitelmat toteutuvat, voimme pienellä muokkauksella saada työhuoneestamme Penalle sopivan huoneen. Tässä Pena-projektissa olen ollut vähän huolissani siitä, miten saisimme lapselle tilaa tähän huusholliin. Täytyykö meillä olla viimeisen päälle sisustettu lastenhuone? Täytyykö lastenhuoneen seinät tapetoida pinkillä kuviotapetilla? Saako lastenhuoneen seinät olla harmaat? Entä jos ei tykkää mistään lällyistä lapsijutuista?

Katselin taannoin kuvia erilaisista lastenhuoneista ja hämmästyin, kuinka paljon siellä oli omaa silmää miellyttäviä toteutuksia. Olin kuvitellut, että kaikki lastenhuoneet ovat täynnä pitsiä, pellavaa, prinsessakuvioita ja vaaleanpunaisia hepeneitä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan mukana oli jonkin verran harmaita seiniä (onneksi!) ja graafisia kuvioita. Tämä onneksi rauhoitti mieltäni siinä määrin, että päätin olla tekemättä sisustuksesta sen suurempaa kriisiä. Toki kuvista löytyi myös sisustusratkaisuja, joissa haikara näytti oksentaneen keskelle huonetta ja maalaisromantiikka suorastaan pursusi ovista ja ikkunoista.

Mahdan olla todella outo, kun kaikki lällyt lapsijutut saavat lähinnä oksennusrefleksit toimimaan. Joskus kun on joutunut etsimään kavereille/tuttaville onnittelukortteja tulevasta perheenlisäyksestä, tuntuu siltä, että hyllyt notkuvat vaaleanpunaisia prinsessakortteja erilaisine runoineen ja krumeluureineen. Oikein etsimällä saa etsiä mahdollisimman pitsitöntä ja värssytöntä korttia! Onneksi sellaisiakin on aina löytynyt.

Tämä lällyinhotus ei koske vain sisustusta ja kortteja, vaan olen huomannut, että myös tietyt sanat saavat välillä verenpaineeni kohoamaan. En voi sietää sitä, että pieniä lapsia nimitetään aina prinsseiksi ja prinsessoiksi. Jopa sana vauva on minulle aavistuksen liian lälly, enkä siitä johtuen usein käytäkään sitä. En myöskään osaa käyttää luonnollisesti sanoja nyytti, käärö, masuasukki jne. Olenkin siis päätynyt käyttämään sanaa perheenlisäys. Se on mielestäni tarpeeksi neutraali. En tiedä, johtuuko tämä tiettyjen sanojen aiheuttama inhotusreaktio siitä, etten ole koskaan ollut paljon lasten kanssa tekemisissä. Mahtaako sitä itse muuttua lässyttäjäksi siinä vaiheessa, jos Pena tulee?

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Fiiliksiä

Nyt alkaa tämä kierto olla lopuillaan, ja alan pikkuhiljaa ihmetellä, missä ovulaatio oikein viipyy vai hujahtikohan se jossain vaiheessa silmieni ohi. Tikuttelin ahkerasti halpisliuskoilla noin kahden viikon ajan aina työpäivän jälkeen. Kellonaika saattoi vähän vaihdella työpäivän pituudesta riippuen. Seuraavalla kerralla kyllä testaan aamuisin - sen verran hankalaa oli välillä testauksen aikataulutus. Selkeitä tummia viivoja ei liuskoihin kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Haaleita kyllä senkin edestä. Voiko olla, etten tässä kierrossa ovuloinut ollenkaan? Testasinko jotenkin väärin? Eivätkö testit toimineet? Missasinko ovulaation kokonaan?

Kysymyksiä pyöri(i) mielessäni vaikka kuinka paljon. Naamani kuitenkin kertoi ovulaatiosta aika lailla oikeaan aikaan ja kuvittelin, että se olisi näkynyt myös liuskoissa, mutta ei. Olen ehtinyt luoda itselleni ties minkälaiset diagnoosit ja olen tainnut vaimollekin heittää parit itkuraivarit (koska tietenkin viivattomuus oli vaimon vika! :D) siitä, että sen siippa on täysin hedelmätön eikä varmasti koskaan tule saamaan Penaa.

No, näistä fiiliksistä on nyt jo noustu ylöspäin. Yritän olla murehtimatta liikoja, mutta suhtautua kuitenkin realistisesti koko prosessiin. Helppoa ei varmasti tule olemaan, mutta eipä tuo ylimääräinen stressaus auta yhtään sen enempää. Onneksi on vaimo, joka pitää mut maan pinnalla!

Viime aikoina olen myös miettinyt, onko mahdollista, että mielialanvaihteluita tulee jo siinä vaiheessa, kun suunnittelee lasta? :D Olemme vaimon kanssa saaneet jo monet naurut, kun mun mielialat menee ylä- ja alamäkeä. Toisenlaiset äidit -jakso oli jo ihan omaa luokkaansa, kun mä vollotin puolet jaksosta ja vaimo nauroi vieressä, että hän tulee olemaan niin kusessa siinä vaiheessa, jos mä joskus olen raskaana, kun mä nyt jo olen tällainen!

lauantai 12. syyskuuta 2015

Sosiaalinen tyhjiö

Tänään kävimme vaimon ja parin kaverin kanssa brunssilla. Nyt kun töissä alkaa taas olla aika kiire, tuntuu siltä, ettei ystäviä ehdi nähdä enää ollenkaan. Viimeiset pari viikkoa onkin mennyt sosiaalisessa tyhjiössä. Lähinnä olemme vaimon kanssa illat maanneet sohvalla ja keränneet voimia seuraavaan työpäivään. Välillä sitä miettii, miten ihmeessä sitä koskaan jaksaisi tässä sivussa hoitaa vielä lasta, hakea sitä päiväkodista ja kuljettaa harrastuksiin yms., kun tuntuu ettei aina aikaa riitä edes itselle. Luulen kuitenkin, että lapsen myötä arki muuttuisi niin totaalisesti, että kaikki lapseen liittyvät asiat hoituisivat täysin luonnollisesti. Ehkäpä tällaisesta ei vielä kannata ottaa stressiä.

Brunssin kaltaiset irtiotot ovat mukavia, kun saa kaikki (tai ainakin lähes kaikki) ajatukset pois Pentti-Sakarista ja meidän projektista. Tuntuu siltä, että viime aikoina emme vaimon kanssa ole oikein muusta puhuneetkaan kuin Penasta. Lähes päivittäin tulee tilanteita, kun toinen meistä tokaisee "toivottavasti meidän Penasta ei tulisi tuollaista" tai "tulisipa meidän Penasta yhtä söpö", joten projekti on läsnä oikeastaan kaikkialla, missä liikumme. Nykyään ei asiaa edes tule kauheasti ajateltua, kun kommentoi jonkun toisen lapsia ja heidän tekemisiään. Tämän takia vähän pelkäänkin, että yhtenä kauniina päivänä, kun olemme jossain kaveriporukalla, lipsauttaa toinen meistä jonkinlaisen Penaan liittyvän kommentin. Vaikka brunssilla oli ihana käydä ja jutella kavereiden kanssa kaikista muista asioista, joutui itse koko ajan vähän pinnistelemään, ettei vahingossa sano jotain ohi suun.

Viime aikoina mulle on välillä tullut myös sellainen fiilis, että tämä Pena-projekti loistaa meistä jo kilometrien päähän. On vähän samanlainen olo kuin silloin, kun olimme jo yhdessä emmekä olleet kertoneet asiasta vielä kenellekään, ja kuitenkin kaikki kaverimme olivat tienneet asiasta jo pitkän aikaa. Ja me kun kuvittelimme, että kukaan ei huomaa mitään. :) Mä luulen, että mun otsassa kimaltelee isoilla kirjaimilla sana VAUVA, mutta kukaan ei vaan kehtaa sanoa siitä mulle mitään.

Emme ole koskaan olleet Pirkon kanssa lapsivastaisia, mutta ennen kuin me keksimme aloittaa tämän Pena-projektin, emme oikeastaan puhuneet lapsista mitään. Saatoimme joskus kommentoida toisillemme (tai kavereillemme) huonosti käyttäytyvistä lapsista, jos heitä sattui pyörimään lähistöllä. Mietimme välillä, eikö tuonkaan muksun vanhemmat ole kasvattaneet lastaan yhtään paremmin. (Näin lapsettomanahan on tietenkin todella hyvä arvostella toisten kasvatusmetodeja! :D) Viime aikoina olemme Pirkon kanssa kuitenkin muuttuneet selvästi (ainakin omasta mielestäni). Huomioimme ympärillämme olevat lapset aivan eri tavalla. Nykyään jos kuulemme jonkun lapsen huutavan täyttä kurkkua, katsomme vain toisiamme kauhistunut ilme kasvoilla ja tiedämme, mitä toinen ajattelee: tuo on myös meidän tulevaisuuttamme, jos Pena joku päivä päättää tulla maailmaan. Luulen siis, että tämä hienoinen muutos käyttäytymisessämme saattaa olla sen verran läpinäkyvää, että parhaat ystävämme ovat jo täysin perillä vauvahaaveistamme.

Välillä on siis todella haastavaa yrittää olla "normaalisti", ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Olenkin miettinyt, johtuuko sosiaalinen tyhjiömme oikeasti vain kiireistä vai siitä, että tiedostamatta yritämme välttää kaveriporukoita, jotta emme paljastaisi salaisuuttamme. Onneksi ensi viikollekin on jo sovittu ohjelmaa ystävien kanssa, joten ehkä mun ei tarvitse huolestua siitä, että hautaudumme täysin töiden alle tai sohvannurkkaan.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Ovulaatio, missä olet?

Nyt olen aloittanut elämäni ensimmäistä kertaa ovulaation etsimisen. En ole aikaisemmin oikein tullut edes ajatelleeksi ovulaation ajankohtaa. Viime aikoina olen lähinnä ajatellut, että ne muutamat inhottavat naamaan tasaisin väliajoin ilmestyvät näppylät ovat todennäköisesti merkki ovulaatiosta, sillä ajallisesti ne saattaisivat osua samaan kohtaan. Elämäni ensimmäistä kertaa odotan ehkä jopa puolittain innoissani, missä vaiheessa leukaan puskee se kamalaakin kamalampi Kilimanjaro, jota lähes kuukausittain on yrittänyt peitellä jos jonkinlaisella tökötillä. Näin jälkikäteen harmittaa, ettei tuota ajankohtaa ole koskaan ajatellut sen tarkemmin.

Olen tietenkin aloittanut varmuuden vuoksi myös liuskoilla testaamisen, sillä luulen, että tuo finnien puhkeaminen ei ehkä ole se kaikista luotettavin keino paikallistaa ovulaatio. Oma kiertoni on ollut viime vuosien ajan melko pitkä. Nyt se on vakiintunut suurin piirtein 33-35 päivään, mutta välillä on ollut myös 28 päivän ja joskus jopa yli 40 päivän kiertoja. Aloitin testaamisen 10. päivän kohdalla, mikä ehkä saattaa olla hätävarjelun liioittelua, mutta ajattelin, että pelataan tämä ensimmäinen nyt kunnolla varman päälle, jos kierto jostain ihmeellisestä syystä olisikin tällä kertaa todella lyhyt. Nyt on menossa kp 14, eli neljän päivän ajan olen harjoitellut liuskojen käyttöä. Eihän sieltä tietenkään ole mitään vielä tullut, kun naamakin näyttää tällä hetkellä suhteellisen hyvältä. Luulisin, että muutamat päivät saa vielä odotella ihan rauhassa.

Hieman ongelmalliseksi on tullut se, mihin kellonaikaan testaus kannattaisi suorittaa. Ohjeissa luki mielellään klo 10-20, joten itselleni paras ajankohta, eli aamu, karsiutui töiden takia pois. Olenkin tehnyt testin nyt aina töiden jälkeen noin klo 14-16. Mietin tosin, että tämä on ehkä hiukan ongelmallinen ajankohta siinä vaiheessa, kun pitäisi soitella klinikalle ja varata aikoja. Ehkäpä aamu olisi sittenkin parempi? 

Tällä hetkellä on joka tapauksessa hyvä mieli. On mukavaa, kun pääsee "oikeasti tekemään" jotain tämän projektin eteen. Varovasti olen taas vaimolta kysellyt (eli siis noin 18 kertaa päivässä), josko voisimme mennä jo tämän vuoden puolella edes ensikäynnille ja psykologille. Saapi nähdä, miten tilanne tästä kehittyy, mutta pieni mahdollisuus on, että projekti aikaistuu vielä tämän vuoden puolelle!

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Ensimmäinen askel kohti Penaa

Nyt on otettu ensimmäinen virallinen askel kohti Penaa. Koska joudun nyt odottamaan varsinaisen projektin alkua sinne tammikuulle, lupasi vaimo, että saisin sentään tilata ovulaatiotikkuja tälle syksylle. Vähän niin kuin lohdutuslahjana, ja jotta pysyisin mahdollisimman rauhallisena tässä odotellessa. Ovulaation kartoittaminen olisi kuitenkin jotain konkreettista tekemistä ja tuntuisi heti enemmän siltä, että asian eteen tekee jotain. Ja onhan tuosta tiedosta oikeastikin hyötyä sitten keväällä!

Nyt on sitten ovulaatiotikut laitettu tilaukseen! Seikkailimme elämämme ensimmäistä kertaa raskauskeiju.fi:n sivuilla ja ihmettelimme sitä tavaramäärää, mitä tuleville/oleville äideille kaupataan. Itsellä lähti tilaukseen satsi noita halvempia ovulaatiotestejä. Kalliimpia ja parempia hankimme sitten, kun on tosi kyseessä. Toivottavasti noilla halvemmilla pääsisi alkuun.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kertoako vai eikö kertoa?

Tapasimme Pirkon kanssa vajaat kymmenen vuotta sitten. Siitä asti olemme olleet läheisissä tekemisissä, mutta varsinaista seurustelua on takana noin viiden vuoden verran. Jossain vaiheessa tajusimme, että olemme enemmänkin kuin vain pelkkiä ystäviä. Päätimme jonkin aikaa salata suhteemme kavereiltamme, jotta voimme ensin itse totutella ajatukseen meistä pariskuntana. Kauaa ei kuitenkaan mennyt, kun päätimme paljastaa asian parhaille ystävillemme ja sen jälkeen pikkuhiljaa muillekin kavereille ja perheille.

Jotenkin sitä itse jännitti tuota uutisen kertomista, sillä emme olleet kumpikaan koskaan ennen seurustelleet naisen kanssa. Kaverimme kuitenkin ottivat asian vastaan lähestulkoon toteamalla "so, what else is new?". Selvästi he olivat tienneet meidän olevan yhdessä jo kauan ennen kuin itse sitä edes uskalsimme ajatella. :) Sama juttu taisi olla perheidenkin kohdalla.

Pentti-Sakarista olemme kuitenkin päättäneet olla kertomatta kenellekään. Haluamme pitää suunnitelmat meidän salaisuutenamme ja vasta Penan mahdollisesti ollessa tuloillaan aiomme yllättää perheemme ja kaverimme kertomalla asiasta. Tiedän, että vanhempamme tulevat todennäköisesti sekoamaan onnesta, jos he saavat tietää tulevasta lapsenlapsesta. Koska onnistumisprosentit ovat sen verran pienet, emme halua asettaa heidän toiveitaan nyt vielä turhaan korkealle. Kerrotaan siis sitten, kun on jotain kerrottavaa.

Monesti olemme jo miettineet, missä vaiheessa asiasta kertoisimme ja millä tavalla ja minkälaiset olisivat kuuntelijoiden ilmeet ja reaktiot. Ne tuntuvat niin hykerryttävän hauskoilta, että niiden voimalla jaksamme pitää asian vielä omana tietonamme. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, kun vain tekisi mieli huutaa jokaiselle vastaantulijalle, että meille tulee ehkä Pentti-Sakari!

maanantai 17. elokuuta 2015

Miten niitä lapsia oikein tehdään?

Niin, että milläs keinolla me sitten aiomme lisääntyä?

Oikeastaan meille on alusta asti ollut jotenkin selvää, että aiomme mennä klinikalle ja käyttää tuntematonta luovuttajaa. Ajatus koti-inseminaatiosta ei tunnu meidän kohdallamme hyvältä vaihtoehdolta. Tuttavistamme ei löydy ketään, keneltä edes voisimme harkita kysyvämme mahdollista luovutusta, ja jo pelkkä ajatus täysin vieraan ihmisen etsimisestä itse, ei tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Haluaisimme myös, että lapsi on täysin "meidän" eikä ohessa pyörisi kolmatta osapuolta (toki on mahdollista, että tunnettukaan luovuttaja ei olisi kuvioissa mukana). Toisaalta leikittelimme joskus ajatuksella, että mahdollinen isä (tai isät) olisi siitä kätevä, että vastuuta voisi jonkin verran jakaa.

Päädyimme kuitenkin siihen, että tammikuussa astelemme sisään klinikalle X (tämäkin on vielä hieman pohdinnan alla, vaikka joku suosikki onkin jo mielessä) ja laitamme rattaat pyörimään tässä projektissa ihan kunnolla.

Kumpi sen lapsen sitten synnyttää?

Minä. Tämäkin oli jotenkin itsestäänselvä valinta. Kumpikin meistä on ollut jotenkin synnytyskammoinen, ja itse olenkin lapsesta lähtien sanonut, että jos lapsia hankin, niin haluaisin adoptoida ulkomailta. Tiedostan kuitenkin, että tuo ei meidän tapauksessamme ole mahdollista (tai ainakaan helppoa), joten adoptio ei ollut edes vaihtoehto. Niinpä jommankumman meistä täytyy synnyttää. En edes tiedä, miten minä valikoiduin täksi henkilöksi, mutta valinta oli meille täysin luonnollinen. Ehkäpä jossain mieleni perukoissa haluan kokea raskauden ja sen pyöreän vatsan.

Tällä hetkellä emme vielä tiedä, haluammeko enemmänkin lapia. Jotenkin ajatus tuntuu liian kaukaiselta, että osaisi tehdä mitään päätöksiä. Tähän asti kaikki valinnat ovat tulleet täysin luonnollisesti, joten luotan siihen, että jos sen aika joskus tullee, tiedämme siinä vaiheessa, haluammeko lisää lapsia ja kuka ne synnyttää. Otamme siis kaiken päivä kerrallaan.

lauantai 15. elokuuta 2015

Pentti-Sakari

En tiedä, miten muiden perheenlisäyksestä haaveilevien pariskuntien ajatuksenjuoksu menee, mutta siinä vaiheessa, kun pääsimme kotiin tältä kuuluisalta lenkiltä, jolla pieni pellavapäinen tyttö sai perheenlisäyshaaveet heräämään henkiin, aloitimme varmaan sen olennaisimman asian pohtimisen: mikä tulevalle bebelle nimeksi? Ennen kuin olimme mistään muusta ehtineet keskustella, listasimme nimiä tytöille ja pojille ja yksi toisensa jälkeen tyrmäsimme toistemme ehdotukset joko kamalina, järkyttävinä tai liian lällyinä.

Itse olen pienestä pitäen ollut nimifriikki. Rakastan lukea syntyneiden lasten nimiä sunnuntain lehdestä. Tähän saattaa kulua useampi tovi, kun teekuppi kädessä istun keittiönpöydän ääressä ja luen kaikkien vastasyntyneiden, näiden mahdollisten sisarusten ja vielä vanhempienkin nimet ja teen mielessäni listoja sen hetken suosituimmista nimistä.

Joitain suosikkeja itselläni on ollut jo vuosia, mutta tuossa nimi-inventaariossa monet niistä saivat kyytiä. Meidän molempien mielestä nimiä on paljon helpompi keksiä tytöille kuin pojille. Tämän takia keksimmekin varteenotettavat nimet mahdolliselle tytölle jo tuossa tuokiossa. Poikien nimet aiheuttavat meille kuitenkin päänvaivaa. Mikään nimi ei tunnu kivalta, tai kaikki kivat nimet on jo "käytetty", eli löytyvät joiltain tuttavilta. Heitinkin sitten jossain vaiheessa vaimolle, että jos sieltä poika tulisi, niin annetaan sen nimeksi vaikka Pentti-Sakari! (Anteeksi kaikki Pentit ja Sakarit, toivottavasti kukaan ei ota tätä henkilökohtaisesti.) Siitä lähtien olemmekin kutsuneet mahdollista tulevaa perheenlisäystämme työnimellä Pentti-Sakari, näin meidän kesken ihan vaan Pena. Onneksi meidän ei tarvitse stressata nimistä vielä pitkään aikaan, mutta välillä on hauska heittäytyä ajatuksissa tulevaan.

Kun sitten mietimme blogille sopivaa nimeä, emme yksinkertaisesti keksineet mitään sen osuvampaa kuin tuo Pentti-Sakari. Niin paljon olemme siitä yhdessä viime aikoina puhuneet. Sana projekti tuppasi siihen eteen väen väkisin. Tiedämme siis hyvin, että tämä lastenhankkiminen ei ole vain jonkinlainen projekti, jos nyt joku sitä kauhistelee. Meillä nyt vaan sattuu olemaan hieman kieroutunut huumorintaju, ja näin kieli-ihmisen korvaan tuo allitteraatio sointuu aika kivasti.

Pentti-Sakarista aiomme siis puhua niin kauan, kunnes joku mahdollisesti tulee oikeasti tähän meidän perheeseemme. 

Tästä se lähtee

Olemme tuon paremman puoliskon (kutsuttakoon häntä tässä nyt vaikka Pirkoksi) kanssa jo pitkään lukeneet eri naisparien blogeja heidän lastenhankintaprojekteistaan ja pitkän harkinnan jälkeen olemme nyt päättäneet perustaa oman blogin. En ole koskaan ennen blogannut, mutta olen jo vuosia halunnut aloittaa jonkinlaisen blogin. Aihe on kuitenkin ollut aina hieman hakusessa, sillä en usko, että kukaan jaksaisi lukea päivittäisiä jaaritteluja meidän television katselusta ja ruoanlaitosta. Nyt kun meihin on iskostunut jonkinlainen ajatus mahdollisesta perheenlisäyksestä, näin tässä oivan tilaisuuden blogin aloittamiselle. Nykyään naisparien kirjoittamia blogeja löytyy jo jonkin verran (kiitos teille kaikille kokemustenne jakamisesta!), mutta aina voisi lukea enemmänkin muiden kokemuksista ja ajatuksista. Tämä oli varmaankin se pohjimmainen syy tällekin blogille - mikäli jotakuta muutakin sattuisi kiinnostamaan tällaiset turinat. Toiseksi on mukava kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä ehkä näitä joskus myöhemmin haluaa lukea itsekin, kun miettii, mitä missäkin vaiheessa tapahtui.

Ehkäpä seuraavaksi muutama sana meistä. Haluamme pysyä blogissamme anonyymeinä, joten oikeita nimiä tms. emme valitettavasti aio julkaista. Tämän takia olemme päätyneet tekaistuihin identiteetteihin: minua saa kutsua Raijaksi ja tuota parempaa puoliskoa Pirkoksi. Todennäköisesti minä olen se, joka tänne ajatuksiaan jaarittelee, mutta mikään ei estä sitä, etteikö myös Pirkko saattaisi jossain vaiheessa intoutua kirjoittamaan. Olemme noin kolmekymppisiä ja asumme pääkaupunkiseudulla (jääköön tarkempi sijainti arvailujenne varaan).

Olemme tunteneet toisemme jo lähemmäs 10 vuotta ja yhteiseloa näistä on ollut noin viisi. Joitakin vuosia sitten menimme naimisiin perheidemme ja parhaiden ystäviemme läsnäollessa. Lastenhankinta ei ole ollut meille itsestäänselvyys. Alussa emme puhuneet lastenhankinnasta oikein mitään. Ehkä emme pitäneet tätä meille niin tärkeänä asiana. Tärkeämpää meille oli se, että saimme olla yhdessä. Jossain vaiheessa ajatukset kääntyivät siihen, että mehän ei lapsia hankita! Ne vievät rahaa ja aikaa, ja paljon mieluummin voimme käyttää rahat sitten itseemme ja vaikka matkusteluun. Liekö taustalla ollut ajatus siitä, että tiesimme lastenhankinnan olevan meille hieman hankalampaa kuin heteropareille. Koskaan ei kuitenkaan suljettu asiaa täysin pois ja muistuttelimmekin toisiamme siitä, että jos jossain vaiheessa ajatukset muuttuvat, täytyy siitä muistaa puhua.

Itse en ole koskaan ollut pienten lasten kanssa tekemisissä. En ole ollut lastenvahtina, en ole eläissäni vaihtanut vaippaa! Vain muutaman kerran olen pitänyt sylissä alle vuoden ikäistä lasta. Lähimmillä ystävillämmekään ei ole vielä lapsia. Töissä olen kyllä tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, mutta hekin ovat jo hieman vanhempia. En siis koskaan ole ollut mikään vauvaihminen. Ehkä tästä johtuen olin jo mielessäni ajatellut meidät vanhoiksi mummoiksi, jotka kiertävät maailmaa ja hellivät sisarusten lapsia (mikäli sellaisia joskus ilmaantuu) ja ovat niitä "kivoja tätejä", joiden luokse on aina kiva mennä kylään.

Kuluneena kesänä ajatusmaailmassamme tapahtui jonkinlainen naksahdus. Olimme normaaliin tapaan lenkillä Pirkon kanssa, kun eräässä puistossa juoksi pieni pellavapäinen tyttö naureskellen. Kun kuljimme tästä ohi, tokaisimme yhteen ääneen "onhan nuo aika suloisia". Päivä toisensa jälkeen juttelimme asioista ja lietsoimme toisiimme jonkinasteisen vauvakuumeen. Vaikka osittain syytänkin tuota suloista pellavapäistä tyttöä näistä muuttuneista tulevaisuuden suunnitelmista, on taustalla varmasti täysin luonnolliset syyt: vakituiset työt, oma asunto, naimisiinmeno, maaginen 30 ikävuoden ylitys. Jotenkin tuli sellainen olo, että jos nyt ei yritetä, niin joskus kymmenen vuoden päästä varmasti kaduttaa ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Päätimme siis luoda itsellemme jonkinlaisen hataran suunnitelman: nautitaan nyt vielä muutama vuosi vain toistemme seurasta ja matkustetaan kaikkiin niihin maailman kolkkiin, missä ollaan aina haluttu käydä. Samalla säästetään vähän rahaa tulevaa projektia varten: lastenhankinta kun ei meille ole valitettavasti ilmaista. No, tämä suunnitelma piti varmaankin täydet kaksi päivää, kunnes ilmoitin, että en mä jaksa niin kauan odottaa! (Tätä ennen olin tietenkin kahminut kaikki naisparien vauvablogit alusta loppuun ja saanut itseni jonkinasteiseen vauvahurmokseen vaimon riemuksi.) Seuraavan suunnitelman mukaan päätimme, että ensi kesänä aloittaisimme, mutta tämä suunnitelma kesti ehkä viikon. Nyt olemme kuitenkin jotakuinkin rauhallisissa mielissä sopineet, että heti ensi vuoden alussa voimme aloittaa projektimme kunnolla. Siihen asti ehdimme kartuttaa säästötilin saldoa ja tehdä vielä jonkun reissunkin. Ehkäpä noin seitsemän kertaa päivässä kysyn vaimolta, onko pakko odottaa sinne tammikuuhun, mutta selkeästi tässä asiassa ei nyt enää tule joustoa. Jollakin tavalla täytyy jaksaa odottaa ensi vuoteen.

Mutta tästä se siis lähtee: meidän perheenlisäysprojekti.