tiistai 31. lokakuuta 2017

Palautuminen raskauden ja synnytyksen jälkeen

Miten te muut raskaana olleet olette palautuneet raskaudesta ja synnytyksestä? Ovatko omat vanhat vaatteet mahtuneet saman tien takaisin päälle? Onko teillä jäänyt raskausajasta tai synnytyksestä jotain vaivoja, kremppoja tai muuta vastaavaa?

Täällä on koettu pientä kriiseilyä aina synnytyksestä lähtien. Alussa asia ei ottanut niin koville, koska synnytyksestä oli vasta niin vähän aikaa, mutta nyt kun synnytyksestä on kulunut pian jo yhdeksän kuukautta eivätkä omat vaatteet mahdu edelleenkään päälle, on kriiseily noussut välillä ihan uusille leveleille. Koko tänä synnytyksen jälkeisenä aikana on tullut itkettyä monet itkut siitä, että oma kroppa on täysin muuttunut enkä tiedä, mahtaako se koskaan enää palata ennalleen.

Olen aina ollut melko pienikokoinen ja käyttänyt vaatekokoa 34 (tai 36), mutta raskauden jälkeen voin vain haaveilla mahtuvani noin pieniin vaatteisiin. Paidat ja takit ovat väistämättä vähintään kokoa 38 tai jopa 40. En ollut etukäteen osannut edes ajatella, että se olisi itsetunnolleni niin kova paikka. Ei käynyt edes mielessäni, kuinka iso juttu minulle voisi olla se, että ostaisin vaatteen koossa 40! Kamalaa! Mullahan on aina ollut käytössä koko 34! Apua! Mitä mulle on oikein käynyt? Niin joo, olin raskaana, mut synnytyksestä alkaa olla jo niin pitkä aika, että kyllähän nyt jo pitäisi olla kuosissa.

Vaatekaappien siivous aiheuttaa lähes joka kerta itkupotkuraivarit ja jätän leikin sikseen, sillä vanhojen vaatteiden katseleminen lähinnä vain masentaa. En mä tuu enää ikinä mahtumaan näihin! Siltikään niitä ei raaski heittää pois, jos vielä kuitenkin joskus... Osasyy suureen vaatekokoon on rinnat, jotka kasvoivat luoja-ties-kuinka-monta numeroa raskauden aikana ja siihen päälle vielä pari numeroa synnytyksen jälkeen imetyksen aikana. Muutamat vanhat rintsikat heitin juuri roskikseen naurukohtauksen kera: mä kun olin luullut, että mulla oli isot rinnat jo ennen raskautta, mutta voi jos mä edes joskus mahtuisin niihin rintsikoihin, joita käytin ennen raskautta! :D Kunhan imetys loppuu, toivon kroppanikin palautuvan vähän enemmän entiselleen.

On ollut yllättävän vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkua ja syödä terveellisesti. Kaiken väsymyksen keskellä suklaapalanen silloin tällöin on ollut liian usein mun paheeni. Parhautta ovat olleet ne aamun rauhalliset hetket, kun olen saanut Penun ulos päikkäreille, kodin siivottua ja pyykit laitettua ja olen istahtanut keittiönpöydän ääreen teekuppi toisessa ja suklaa tai keksi (tai suklaakeksi) toisessa kädessä. Nuo hetket olisi kai pitänyt käyttää johonkin ihan muuhun. Olin ennen vauvan syntymää ajatellut, että lenkkeilen ahkerasti vaunujen kanssa. Valitettavasti tuo sana ahkerasti ei ole ihan toteutunut.  Asumme toisessa kerroksessa talossa, jossa ei ole hissiä, joten rattaiden kantaminen alas on ollut välillä liian suuri ja työläs projekti, joten helposti on tullut jäätyä kotiin. Synnytyksen jälkeen ensimmäiset kaksi kuukautta menivät niin pahasti synnytyksestä toipuessa, että silloin kunnon lenkkeily ei tullut edes kysymykseen. Meni about 7 viikkoa, että pystyin edes kävelemään normaalisti. Ja nyt kun Penu ei taasen viihdy rattaissa, ei vaivaa viitsi nähdä, jotta pääsisi ulos kuuntelemaan kitinää.

Pienten vaatteiden syndrooman lisäksi itselleni on jäänyt synnytyksesä ihanat peräpukamat! Jeee! Tällaisestakaan kukaan ei varoittanut etukäteen. Googlaamalla ja keskusteluja lukemalla olen viisastunut sen verran, että "ne vaan sitten katoaa jossain vaiheessa" tai "ne hävis onneksi kahdessa viikossa". No just. Kaks viikkoa on mennyt jo ja vähän päälle, ja pukamat pysyy tiivisti takapuolessa eivätkä oo kyllä hievahtaneet sieltä minnekään. :D

Episiotomiahaava muistuttelee myös välillä itsestään. Silloin tällöin se tuntuu inhottavan kireältä, mutta arpikudostahan se on. Valitettavasti olen muutamilta kohtalotovereilta kuullut, että haava-alue tulee muistuttamaan itsestään vielä vuosien ja vuosien ajan. Varmaan koko loppuelämäni.

Välillä aina kiroan sitä, miksi suostuin tähän projektiin synnyttävänä osapuolena. Miksi ihmeessä mä olin niin innoissani siitä, että haluan kokea raskauden? Mä olisin voinut säästyä kaikelta tältä kriiseilyltä ja näiltä saamarin pukamilta, jos Pirkko olisi ollut raskaana! Me ollaan kuitenkin niin onnellisessa asemassa, että meillä olisi ollut vaihtoehto, jota suurimmalla osalla pariskunnista ei ole. Mun ei olisi tarvinnut olla raskaana. Miksi ihmeessä mä suostuin siihen vapaaehtoisesti? Miksi ihmeessä kukaan suostuu siihen hommaan vapaaehtoisesti? Tällaista mä pyörittelen päässäni aina silloin, kun oma peilikuva alkaa ottaa päähän. Mutta sitten mä taas katson tuota meidän nappulaa ja mietin, kuinka ihana ja rakas se on. Me ei oltais saatu Penua, jos mä en olis sitä tehnyt. Varmasti me oltais saatu aivan ihana lapsi, jos se kantaisi jonkun toisen geeniperimää, mutta Penua me ei oltais saatu. Sit mä taas mietin ja ajattelen, että oli se sen kaiken arvoista, vaikka välillä ottaakin päähän.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Mistä Penu ei tykkää?

Moni asia, joka ennen oli helppo arkirutiini, on nykyään taituruutta vaativa show. Penulla on omaa tahtoa ja välillä hän on varsinainen drama queen, jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.

Mikä tässä maailmassa sitten oikein mättää?

Pukeminen
Ulkovaatteiden pukeminen on ihan syvältä. Pukeminen on nykyään suuremman luokan operaatio, johon ei välttämättä ryhdy, jollei ole aivan pakko. Vaatteita tosin joutuu pukemaan päivässä kaksi kertaa jo pelkkien päiväunien takia, sillä Penu nukkuu edelleen parhaat unet pihalla (liikkumattomissa) vaunuissa. Eipä sisävaatteidenkaan pukeminen mitään herkkua ole, mutta alasti ei valitettavasti näillä säillä tarkene!

Vaipanvaihto
Vaipan vaihtaminen on muuten ihan pyllystä. Siitä ei meinaa tulla mitään, kun neiti vänkää joka suuntaan ja heittää kaikki hämäyslelut lattialle. Odotamme innolla sitä aikaa, että Penu seisoo tukevasti ja voimme siirtyä housuvaippoihin.

Syöminen
Syöminen on päivästä ja hetkestä riippuen joko lastenleikkiä, jolloin kaikki maistuu (joko sormin tai syötettynä), tai tahtojen taistelua, jolloin Penu haluaa syödä iltapuuron itse sormin. Tai lusikalla. Melkein sama asia. Lopputuloksen kaikki osaa varmasti arvata.

Rataskävelyt
Kuvittelevatko äidit, että Penu muka viihtyisi rattaissa ja katselisi vain maisemia? No, ei kuvittele enää. Rattaissa ei viihdytä ollenkaan, jos ollaan hereillä. Olin naiiveissa kuvitelmissani ajatellut lenkkeileväni kauniissa syyssäissä Penun kanssa, mutta turha unelmoidakaan kävelyistä, jollei halua työntää karjuvaa lasta. Onneksi sentään kaupoissa ja kauppakeskuksissa on sen verran ihmeteltävää, että rattaissa malttaa istua ja katsella ympärilleen - ainakin hetken.

Autossa matkustaminen
Autossa matkustaminen on turhaa ja kamalaa. Sitä jaksaa maksimissaan kymmenen minuutin ajan. Tekisi mieli motata jokaista, joka kysyy "ai, eikö se nukukaan autossa?". (Mottaisin siis varmaan jokaista vastaantulijaa.) No ei nuku! Jos on päiväuniaika, saattaa hyvällä tuurilla mennä 30-45 minuuttia, mutta ei yhtään enempää. Jos ei ole päiväuniaika, on turha edes unelmoida siitä, että neiti vetelisi autossa sikeitä. Päätimme, että menemme viikonloppuna katsomaan autoon turvaistuinta. Penu mahtuu turvakaukaloon vielä oikein hyvin, mutta asento on selvästi liian vauvamainen. Toivotaan, että isojen lasten istuin helpottaisi vähän automatkailua.

Nukkuminen
Ai, että Penuko kävisi pinnikseen nukkumaan? No ei taatusti ilman pientä jumppatuokiota, jossa vedetään maratonia pinniksessä kulmasta kulmaan ja huudetaan aina, kun pääsee seisomaan reunaa vasten eikä osaa laskeutua siitä alas. Jos huomiota ei muuten saa, on hyvä keino heittää tutti lattialle. Siitä kuuluu kiva kopsahdus, ja yleensä joku äiti tulee paikalle. Tämän rumban kun jaksaa iltaisin käydä läpi, ei päivisin enää tee mieli nukuttaa pinnikseen. Sen takia päikkärit nukutaankin ulkona rattaissa.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Blogihiljaisuutta, lomailua ja pieni vaapero!

Täällä on vietetty pienoista blogihiljaisuutta, koska tietokoneemme teki tenän muutama viikko takaperin. Uuden koneen saimme noin viikko sitten, mutta Pirkon lomaillessa viime viikon en itse malttanut istua koneen ääressä hetkeäkään. 

Paljon onkin ehtinyt tapahtua edellisestä postauksesta! Kun edellisen kerran päivittelin blogia, alkoi Penu viimeinkin ryömimään pitkän harkinnan ja treenauksen jälkeen. Nykyään täällä mennään jo lujaa eteenpäin ja suurin piirtein viikko sitten Penu nousi seisomaan tukea vasten. Sitä treenataankin nykyään koooooooko ajan ja kaikkialla. Nouseminen, seisominen ja äitien tukemana käveleminen on parasta! Lelut pitäisi saada käteen pystyasennossa, mikä on vielä hieman hankalaa, sillä jostain täytyy pitää kiinni, jolloin kädet meinaavat loppua kesken. Äidit saavat olla koko ajan valppaana ja lähettyvillä, jotta pyllähtävän muksun saa kiinni ja turvallisesti maahan. Pirkon loma osui loistavaan saumaan, sillä pahimmat (ja horjuvimmat) harjoitukset olivat juuri viime viikon aikana. Oli helpottavaa, kun toinen pystyi vahtimaan vauvaa ja toinen laittamaan ruokaa, siivoamaan jne.

Loman aikana olimme Pirkon kanssa ahkeria ja mylläsimme kotimme uuteen uskoon: Penu sai oman huoneen, minkä johdosta lähes kaikki muutkin huonekalut vaihtoivat paikkaa. Oli ihana saada Penun sänky pois makuuhuoneestamme ja Penu omaan huoneeseen nukkumaan. Samalla me pääsimme Pirkon kanssa takaisin omaan sänkyymme! Olimme siis olohuoneen sohvalla evakossa elokuun alusta lähtien. Oli jo aikakin päästä kunnon sänkyyn! :D Penun huoneesta tuli ihana! Olen siihen todella tyytyväinen, vaikka sisustus onkin vielä hieman keskeneräinen. Seinät ovat vielä täysin tyhjiä ja niille olisi tarkoitus hankkia hieman väriä sisustustarroista. Penukin on selvästi tykännyt omasta huoneesta. Siellä on mukava leikkiä ja repiä kirjat alas hyllystä ja maistella niitä. Lelulaatikoita on kiva tyhjentää ja niiden sisään on hauska ryömiä. Ja kaikkea vasten täytyy tietenkin nousta seisomaan. :D

Penu on kasvanut valtavasti! Hän vaikuttaa jo enemmän pieneltä vaaperolta kuin vauvalta. Kahdeksankuukautisneuvolassa pituutta oli kertynyt 68 cm ja painoa vähän reilu 7200 g. Melko siro tyttö hän on, mutta jäntevä kuin mikä! Tämän äidin habat eivät meinaa jaksaa kantaa häntä enää pidempiä aikoja. Vaikka neiti onkin pienikokoinen, löytyy hänestä luonnetta ainakin kahden vauvan edestä! Neidillä alkaa olla omaa tahtoa ja hän ilmoittaa kyllä topakasti, jos ei pidä jostain asiasta. Taidankin kirjoittaa tästä oman postauksen, sillä muuten tämä kirjoitus venyy taas kunnon romaaniksi.

Välillä mietimme Pirkon kanssa kauhulla, millainen uhmaikä neidille oikein tulee, koska hän on jo nyt melko uhmakas. Jaiks! Mihin soppaan itsemme oikein laitoimmekaan? :D No, tuota pientä vaappuvaa tohottajaa katsellessa sydän pakahtuu jokaikinen kerta ja miettii, kuinka onnellinen sitä onkaan. On tämä kaiken sen arvoista. <3