Ensinnäkin, kiitos kaikille kommenteista itkuhälyttimistä! Päädyimme lopulta Padwico 850 -hälyttimeen, johon olemme ainakin toistaiseksi olleet todella tyytyväisiä.
Palatkaamme nyt kuitenkin vielä
Penan ensimmäisiin päiviin ja sairaala-aikaan. Synnytyksen jälkeiset päivät
olivat todella stressaavia. Suurimpana syynä tähän oli se, että emme saaneet
heti alussa perhehuonetta. Olin itse todella huonossa kunnossa. En pystynyt
edes kääntymään sängyssä omin avuin, saati sitten nousemaan ylös. Kun kätilömme
synnytyssalissa yhdessä vaiheessa ilmoitti meille, että perhehuoneita ei
valitettavasti ole saatavilla, tuntui maailmani romahtavan siihen paikkaan.
Pirkon täytyisi lähteä kotiin suoraan synnytyssalista! En halunnut jäädä yksin
sairaalaan. Miten voisin huolehtia pienestä vauvasta, kun en pystynyt edes
liikkumaan? Olisin todellakin tarvinnut Pirkon luoksemme huolehtimaan Penusta
ja minusta. Suurimmat traumat koko synnytyskokemuksessa minulle jäi siitä, että
Pirkko joutui lähtemään suoraan synnytyssalista kotiin eikä voinut viettää
ensimmäisiä öitä kanssamme. Tunsin oloni todella yksinäiseksi ja surkeaksi ja
toivoin vain, että olisi aamu ja Pirkko voisi tulla luoksemme.
Olimme Penun kanssa osastolla
viiden aikoihin aamulla. Luulen, että en tuona loppuyönä nukkunut kuin ehkä
puoli tuntia, jos sitäkään. Olo alkoi olla aika kamala. En kauheasti muista
tuosta ajasta mitään, mutta muistan, että olin todella stressaantunut Pirkon
poissaolon takia. Onneksi Pirkko tuli heti seuraavana aamuna osastolle
auttamaan minua ja hoitamaan Penua. Itse en voinut osallistua Penun hoitoon
parina ensimmäisenä päivänä mitenkään, vaan Pirkko hoiti vaipanvaihdot,
pyllypesut ja suurimman osan syötöistä.
Jo synnytyssalissa yritin imettää
Penua kätilön avustamana, mutta tästä ei tullut mitään. Kätilö tokaisi, että
vauva oli varmaankin ollut liian kauan erossa minusta, kun joutui heti
synnyttyään muualle. Tiedä sitten, oliko tuossa jotain perää. Yritin imetystä
uudelleen osastolla, mutta edelleenkin tuloksetta. Maitoa herui kyllä, mutta
Pena ei millään meinannut tajuta, mitä hänen pitäisi tehdä. Ensimmäiset päivät
ja oikeastaan koko sairaala-ajan hän sai maitoa ruiskusta ja pullosta. Toisesta
päivästä lähtien aloin pumppaamaan maitoa, jota tulikin todella kivasti, joten
Pena sai jokaisella syöntikerralla aina sekä rintamaitoa että korviketta.
Syöttämistä jouduimme
tarkkailemaan alusta asti todella tarkasti. Alkuun seurasimme Penan sokereita,
joiden takia verinäytteitä käytiin ottamassa vähän väliä ja syöntiväli oli
tarkka kolme tuntia. Kun sokerit saatiin vihdoinkin kohdalleen, alkoi Penun iho
kellertää ja syöntiväli jouduttiin edelleen pitämään kolmessa tunnissa. Kun
bilirubiiniarvot saatiin reilun viikon iässä laskusuuntaan, täytyi alkaa
tarkkailemaan painonnousua, joka oli hieman liian hidasta. Täten ruokavälit
ovat edelleenkin kolme tuntia (tosin nykyään jotkin yösyötöt ovat neljän tunnin
välein).
Penan syntymäpäivä meni aivan
sumussa. En saanut itse nukuttua lähes ollenkaan, ja Pirkkokin oli käynyt
kotona lähinnä kääntymässä ja nukkumassa muutaman tunnin ennen osastolle tuloa.
Pientä lisästressiä tuona päivänä aiheuttivat yli-innokkaat isovanhemmat, jotka
olivat heti tuppaamassa katsomaan uutta tulokasta. Näin jälkiviisaana
tajusimme, että meidän olisi pitänyt jo etukäteen sanoa heille, että haluamme
viettää ensimmäiset päivät rauhassa ja kerromme, kun haluamme ottaa vieraita
vastaan. Niinpä stressitasot nousivat aivan turhaan sen takia, kun jouduimme selittelemään
tilannetta heille ja kieltäytymään vieraista. Siinä kunnossa en todellakaan
halunnut nähdä ketään!
Ajattelin useasti heti
synnytyksen jälkeen, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus synnytys on,
olisin ehdottomasti vaatinut sektion. Alapään repeäminen ja parsiminen oli
todella tuskallista ja esti istumisen jopa kolme viikkoa. Ensimmäiset päivät
pääsin sängystä ylös vain avustuksella. Pirkko talutti minut vessaan, jonne
köpöttelin ankkamaisesti jalat harallaan noin 90 asteen kulmassa, koska en
pystynyt seisomaan pystyasennossa eikä jalkoja voinut pitää yhdessä. Pienetkin
hipaisut alapäähän tai vahingollinen istumisasento ylösnoustessa saivat aikaan
tuskan hikeä ja kyyneleitä. Huh! Huoneessani oli minun lisäkseni kaksi muuta
naista vauvoineen. Ymmärtääkseni heille oli molemmille tehty sektio. Mieltäni
ei yhtään piristänyt se, kun toisen naisen kanssa joku kätilö kävi juttelemassa
synnytyksestä ja tämä lohdutti naista kertomalla, että sektio ei ole ollenkaan
niin kivulias toimenpide ja että episiotomia on paljon paljon kivuliaampi. Teki
mieli mennä kuristamaan se kätilö! Voisiko tällaiset keskustelut käydä niin,
etteivät muut ihmiset kuule niitä?
Illalla taas itkin, kun jouduin
hyvästelemään Pirkon ja hän lähti kotiin nukkumaan. Stressasin valtavasti sitä,
miten pärjään Penan kanssa koko pitkän yön. Jostain syystä en kehdannut soittaa
hälytyskelloa esimerkiksi sen takia, että minun täytyy kääntää kylkeä, niinpä
yritin sinnitellä mahdollisimman kauan yhdellä kyljellä puutumisesta huolimatta
ja soitin kelloa vasta kun piti mennä vessaan. Vauvan syöttäminenkin oli aina
prosessi ilman Pirkkoa. Onneksi kätilöt vaihtoivat vauvan vaipan, sillä siihen
en olisi itse kyennyt.
Seuraavana iltapäivänä meistä
piti huolta suosikkikätilömme, jolle olen ikuisesti kiitollinen mahtavasta
hoidosta. Hän tuli jossain vaiheessa kuiskimaan meille verhonraosta, että on
saanut hommattua meille perhehuoneen. Normaalisti niin ei kuulemma menetellä,
mutta tämä ihana kätilö oli jotenkin saanut meille huoneen. <3 Puhkesin valtavaan
itkuun sillä sekunnilla, kun sain tietää, että Pirkko voisi olla sairaalassa
niin pitkään kuin itsekin eikä minun tarvitsisi enää stressata, miten pärjäisin
yöt yksin.
Oma olonikin koheni selvästi
ollessamme perhehuoneessa. Sain ensimmäistä kertaa nukuttua jopa muutaman
tunnin! Pääsin aina vessaan heti, kun siihen oli tarvetta. Pirkko passasi,
huolehti, haki ruokaa minulle ja Penulle, puki minulle vaatteet, auttoi
suihkuun ja vessaan, nousi yöllä hoitamaan Penua, jotta minä sain nukkua.
Olisin tullut hulluksi, jos olisin joutunut olemaan jaetussa huoneessa yhtään
pidempään. Perhehuoneessa itkin vähän väliä vain onnesta, että saimme
vihdoinkin olla koko perhe yhdessä.
Alun perin olimme ajatelleet,
että voisimme lähteä perjantaina (3.2.) kotiin. Suosikkikätilömmekin väläytteli
tällaista ajatusta. Perjantaina kuitenkin huomattiin, että Penan bilirubiiniarvot
olivat sen verran koholla, että Pena oli pakko laittaa sinivalohoitoon. Onneksi
Pena sai kuitenkin pysyä huoneessamme eikä häntä tarvinnut viedä minnekään
muualle. Bilirubiineja seurattiin vähän väliä, ja arvot lähtivät valitettavan
huonosti laskemaan. Pienen kantapäitä piikitettiin verinäytteiden takia niin
paljon, että niissä näkyy edelleen pistosjälkiä. Toivoimme pääsevämme kotiin
lauantai-iltana, mutta valitettavasti arvot olivat silloinkin liian korkeat.
Oli kamalaa, kun pikkuinen joutui makaamaan yksin valohoidossa eikä häntä
saanut ottaa syliin muuta kuin korkeintaan puoleksi tunniksi syömään ja
vaipanvaihtoon. Olin itse todella herkässä tilassa ja itkin useasti sitäkin,
että Pena on ihan yksin emmekä voi sylitellä häntä. Onneksi Pena ei näyttänyt
olevan hoidosta moksiskaan, vaan hän nukkui kiltisti koko ajan.
Sunnuntaiaamuna koitti ilon
hetki, kun bilirubiiniarvot olivat laskeneet kolme yksikköä viitearvon
alapuolelle, joten saimme vihdoinkin suunnata kotiin koko perhe. Tuntui
epätodelliselta pakata Pena autoon ja tulla kotiin. Vaikka jouduimmekin
menemään sairaalaan heti seuraavana aamuna kontrolliin bilirubiinien takia,
tuntui taivaalliselta päästä omaan sänkyyn ja omaan kotiin, jossa vihdoinkin
saimme aloittaa uudenlaisen elämän yhdessä perheenä.