lauantai 25. helmikuuta 2017

Penan ensimmäiset päivät


Ensinnäkin, kiitos kaikille kommenteista itkuhälyttimistä! Päädyimme lopulta Padwico 850 -hälyttimeen, johon olemme ainakin toistaiseksi olleet todella tyytyväisiä.

Palatkaamme nyt kuitenkin vielä Penan ensimmäisiin päiviin ja sairaala-aikaan. Synnytyksen jälkeiset päivät olivat todella stressaavia. Suurimpana syynä tähän oli se, että emme saaneet heti alussa perhehuonetta. Olin itse todella huonossa kunnossa. En pystynyt edes kääntymään sängyssä omin avuin, saati sitten nousemaan ylös. Kun kätilömme synnytyssalissa yhdessä vaiheessa ilmoitti meille, että perhehuoneita ei valitettavasti ole saatavilla, tuntui maailmani romahtavan siihen paikkaan. Pirkon täytyisi lähteä kotiin suoraan synnytyssalista! En halunnut jäädä yksin sairaalaan. Miten voisin huolehtia pienestä vauvasta, kun en pystynyt edes liikkumaan? Olisin todellakin tarvinnut Pirkon luoksemme huolehtimaan Penusta ja minusta. Suurimmat traumat koko synnytyskokemuksessa minulle jäi siitä, että Pirkko joutui lähtemään suoraan synnytyssalista kotiin eikä voinut viettää ensimmäisiä öitä kanssamme. Tunsin oloni todella yksinäiseksi ja surkeaksi ja toivoin vain, että olisi aamu ja Pirkko voisi tulla luoksemme.

Olimme Penun kanssa osastolla viiden aikoihin aamulla. Luulen, että en tuona loppuyönä nukkunut kuin ehkä puoli tuntia, jos sitäkään. Olo alkoi olla aika kamala. En kauheasti muista tuosta ajasta mitään, mutta muistan, että olin todella stressaantunut Pirkon poissaolon takia. Onneksi Pirkko tuli heti seuraavana aamuna osastolle auttamaan minua ja hoitamaan Penua. Itse en voinut osallistua Penun hoitoon parina ensimmäisenä päivänä mitenkään, vaan Pirkko hoiti vaipanvaihdot, pyllypesut ja suurimman osan syötöistä.

Jo synnytyssalissa yritin imettää Penua kätilön avustamana, mutta tästä ei tullut mitään. Kätilö tokaisi, että vauva oli varmaankin ollut liian kauan erossa minusta, kun joutui heti synnyttyään muualle. Tiedä sitten, oliko tuossa jotain perää. Yritin imetystä uudelleen osastolla, mutta edelleenkin tuloksetta. Maitoa herui kyllä, mutta Pena ei millään meinannut tajuta, mitä hänen pitäisi tehdä. Ensimmäiset päivät ja oikeastaan koko sairaala-ajan hän sai maitoa ruiskusta ja pullosta. Toisesta päivästä lähtien aloin pumppaamaan maitoa, jota tulikin todella kivasti, joten Pena sai jokaisella syöntikerralla aina sekä rintamaitoa että korviketta.

Syöttämistä jouduimme tarkkailemaan alusta asti todella tarkasti. Alkuun seurasimme Penan sokereita, joiden takia verinäytteitä käytiin ottamassa vähän väliä ja syöntiväli oli tarkka kolme tuntia. Kun sokerit saatiin vihdoinkin kohdalleen, alkoi Penun iho kellertää ja syöntiväli jouduttiin edelleen pitämään kolmessa tunnissa. Kun bilirubiiniarvot saatiin reilun viikon iässä laskusuuntaan, täytyi alkaa tarkkailemaan painonnousua, joka oli hieman liian hidasta. Täten ruokavälit ovat edelleenkin kolme tuntia (tosin nykyään jotkin yösyötöt ovat neljän tunnin välein).

Penan syntymäpäivä meni aivan sumussa. En saanut itse nukuttua lähes ollenkaan, ja Pirkkokin oli käynyt kotona lähinnä kääntymässä ja nukkumassa muutaman tunnin ennen osastolle tuloa. Pientä lisästressiä tuona päivänä aiheuttivat yli-innokkaat isovanhemmat, jotka olivat heti tuppaamassa katsomaan uutta tulokasta. Näin jälkiviisaana tajusimme, että meidän olisi pitänyt jo etukäteen sanoa heille, että haluamme viettää ensimmäiset päivät rauhassa ja kerromme, kun haluamme ottaa vieraita vastaan. Niinpä stressitasot nousivat aivan turhaan sen takia, kun jouduimme selittelemään tilannetta heille ja kieltäytymään vieraista. Siinä kunnossa en todellakaan halunnut nähdä ketään!

Ajattelin useasti heti synnytyksen jälkeen, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus synnytys on, olisin ehdottomasti vaatinut sektion. Alapään repeäminen ja parsiminen oli todella tuskallista ja esti istumisen jopa kolme viikkoa. Ensimmäiset päivät pääsin sängystä ylös vain avustuksella. Pirkko talutti minut vessaan, jonne köpöttelin ankkamaisesti jalat harallaan noin 90 asteen kulmassa, koska en pystynyt seisomaan pystyasennossa eikä jalkoja voinut pitää yhdessä. Pienetkin hipaisut alapäähän tai vahingollinen istumisasento ylösnoustessa saivat aikaan tuskan hikeä ja kyyneleitä. Huh! Huoneessani oli minun lisäkseni kaksi muuta naista vauvoineen. Ymmärtääkseni heille oli molemmille tehty sektio. Mieltäni ei yhtään piristänyt se, kun toisen naisen kanssa joku kätilö kävi juttelemassa synnytyksestä ja tämä lohdutti naista kertomalla, että sektio ei ole ollenkaan niin kivulias toimenpide ja että episiotomia on paljon paljon kivuliaampi. Teki mieli mennä kuristamaan se kätilö! Voisiko tällaiset keskustelut käydä niin, etteivät muut ihmiset kuule niitä?

Illalla taas itkin, kun jouduin hyvästelemään Pirkon ja hän lähti kotiin nukkumaan. Stressasin valtavasti sitä, miten pärjään Penan kanssa koko pitkän yön. Jostain syystä en kehdannut soittaa hälytyskelloa esimerkiksi sen takia, että minun täytyy kääntää kylkeä, niinpä yritin sinnitellä mahdollisimman kauan yhdellä kyljellä puutumisesta huolimatta ja soitin kelloa vasta kun piti mennä vessaan. Vauvan syöttäminenkin oli aina prosessi ilman Pirkkoa. Onneksi kätilöt vaihtoivat vauvan vaipan, sillä siihen en olisi itse kyennyt.

Seuraavana iltapäivänä meistä piti huolta suosikkikätilömme, jolle olen ikuisesti kiitollinen mahtavasta hoidosta. Hän tuli jossain vaiheessa kuiskimaan meille verhonraosta, että on saanut hommattua meille perhehuoneen. Normaalisti niin ei kuulemma menetellä, mutta tämä ihana kätilö oli jotenkin saanut meille huoneen. <3 Puhkesin valtavaan itkuun sillä sekunnilla, kun sain tietää, että Pirkko voisi olla sairaalassa niin pitkään kuin itsekin eikä minun tarvitsisi enää stressata, miten pärjäisin yöt yksin.

Oma olonikin koheni selvästi ollessamme perhehuoneessa. Sain ensimmäistä kertaa nukuttua jopa muutaman tunnin! Pääsin aina vessaan heti, kun siihen oli tarvetta. Pirkko passasi, huolehti, haki ruokaa minulle ja Penulle, puki minulle vaatteet, auttoi suihkuun ja vessaan, nousi yöllä hoitamaan Penua, jotta minä sain nukkua. Olisin tullut hulluksi, jos olisin joutunut olemaan jaetussa huoneessa yhtään pidempään. Perhehuoneessa itkin vähän väliä vain onnesta, että saimme vihdoinkin olla koko perhe yhdessä.

Alun perin olimme ajatelleet, että voisimme lähteä perjantaina (3.2.) kotiin. Suosikkikätilömmekin väläytteli tällaista ajatusta. Perjantaina kuitenkin huomattiin, että Penan bilirubiiniarvot olivat sen verran koholla, että Pena oli pakko laittaa sinivalohoitoon. Onneksi Pena sai kuitenkin pysyä huoneessamme eikä häntä tarvinnut viedä minnekään muualle. Bilirubiineja seurattiin vähän väliä, ja arvot lähtivät valitettavan huonosti laskemaan. Pienen kantapäitä piikitettiin verinäytteiden takia niin paljon, että niissä näkyy edelleen pistosjälkiä. Toivoimme pääsevämme kotiin lauantai-iltana, mutta valitettavasti arvot olivat silloinkin liian korkeat. Oli kamalaa, kun pikkuinen joutui makaamaan yksin valohoidossa eikä häntä saanut ottaa syliin muuta kuin korkeintaan puoleksi tunniksi syömään ja vaipanvaihtoon. Olin itse todella herkässä tilassa ja itkin useasti sitäkin, että Pena on ihan yksin emmekä voi sylitellä häntä. Onneksi Pena ei näyttänyt olevan hoidosta moksiskaan, vaan hän nukkui kiltisti koko ajan.

Sunnuntaiaamuna koitti ilon hetki, kun bilirubiiniarvot olivat laskeneet kolme yksikköä viitearvon alapuolelle, joten saimme vihdoinkin suunnata kotiin koko perhe. Tuntui epätodelliselta pakata Pena autoon ja tulla kotiin. Vaikka jouduimmekin menemään sairaalaan heti seuraavana aamuna kontrolliin bilirubiinien takia, tuntui taivaalliselta päästä omaan sänkyyn ja omaan kotiin, jossa vihdoinkin saimme aloittaa uudenlaisen elämän yhdessä perheenä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Itkuhälytinsuosituksia?

Onko kenelläkään suositella hyvää itkuhälytintä? Sellainen on meillä vielä hankkimatta, ja tässä muutaman viikon aikana olemme todenneet, että itkuhälytin olisi tarpeellinen. Niitäkin on vain todella moneen lähtöön.

Onko teillä kokeneemmilla antaa vinkkejä asiasta? Kaikki tärpit ovat tervetulleita!

lauantai 18. helmikuuta 2017

Synnytyskertomus


Synnytyksestä on ehtinyt kulua jo hyvän aikaa ja kotonakin olemme olleet jo lähes kaksi viikkoa, joten nyt voisi olla hyvä aika kirjoitella taas blogiin. Sen kunniaksi tuleekin oikea maratonpostaus. Hups. Vauva-arki on sen verran vienyt mukanaan, että ylimääräistä aikaa ei kauheasti ole. Osasyynä kirjoittamattomuudelle on myös se, etten edelleenkään pysty istumaan, joten en yksinkertaisesti ole voinut istua tietokoneen ääreen kuten ennen vanhaan. Nyt oli pakko kaivaa Pirkon aataminaikainen läppäri pölykerroksen alta ja tyytyä kirjoitteluun sohvan pohjalta. Palatkaamme kuitenkin nyt vielä synnytykseen ja sitä edeltäviin hetkiin.


Rv 40+0

Laskettuna päivänä kirjoittelin edellisen kerran kunnolla ja silloin tuumasin, että Pena taitaa tulla vasta helmikuun puolella. Hieman postaukseni jälkeen minulta lähti voimat aivan täysin. Istuskelin tapani mukaisesti nojatuolissa neulomassa ja yritin saada Penalle pipon valmiiksi, jotta se ehtisi valmistua vielä ennen neidin saapumista (toim.huom. ei muuten valmistunut). Yritin torkkua tuolissa istualtaan, mutta olo oli melkein pahoinvoiva väsymyksen takia ja oli aivan pakko mennä sänkyyn makaamaan. Nukuin täysin tokkurassa parin tunnin päiväunet siihen asti, kunnes Pirkko tuli töistä kotiin. Luulen, että tuo väsymys oli ainut selvä synnytystä ennakoiva merkki.

Illalla katselimme Pirkon kanssa televisiota ja selässä tuntui jonkin verran supistuksia, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä kovin kipeitä tai mitenkään säännöllisiä. Kävimme ajoissa nukkumaan, mutta noin klo 23 aikoihin alkoi supistella todella ikävästi ja oli pakko nousta sängystä ylös. Pirkko lämmitti minulle kaurapussin, jota pitelin alavatsalla samalla kun istuskelin jumppapallolla. Noin tunnin kuluttua päätin ottaa yhden särkylääkkeen, kun olo ei muuttunut mihinkään suuntaan. Sen jälkeen nukahdinkin melko pian.


Rv 40+1

Yöllä heräsin vessahätään klo 4. Ajattelin siinä, että eipä se Pena sieltä edelleenkään tullut, vaan supistukset olivat taas väärä hälytys. Menin takaisin sänkyyn ja Pirkkokin hetkellisesti heräsi. Yhtäkkiä vatsaan tuli todella ikävä olo ja oli aivan pakko nousta ylös. Kipu tuntui täysin erilaiselta kuin aiemmin. Ajattelin mennä vähän keittiöön jumppapallolle, mutta jostain syystä suuntasinkin vessaan. Siinä vessan ovella huomasin, että nyt valuu jalkoja pitkin jotain nestettä oikein noroina. Säntäsin äkisti kylpyhuoneeseen ja sinne lattialle tulikin sitten kunnon lammikot, ja loput lapsivedet lorahtivat pönttöön. Vähän säikähtäneenä ja hölmistyneenä huusin Pirkolle, että nyt taisi mennä vedet! Normaalisti kovin sikeäuninen Pirkko pomppasi sängystä ylös ja ryntäsi kylppäriin. Siinä sitten tuijotimme toisiamme yhtä epätodellinen ilme kasvoillamme kuin 9 kuukautta aiemmin, kun teimme positiivisen raskaustestin. Nytkö se tapahtuu? Tuleeko Pena jo tänään? Sittenkin tammikuussa?

Molempien väsymys oli äkkiä tipotiessään emmekä oikein tienneet, mitä tehdä. Pakkasimme nopeasti loput tavarat sairaalakassiin ja mietimme, mitä kaikkea kotona täytyy vielä laittaa kuntoon ennen lähtöä (esim. kissojen ruoat). Kävimme loikoilemaan sängylle ja ajattelimme, että yritämme vielä nukkua vähän. Pirkko laittoi kellon herättämään ennen kahdeksaa, jotta voisi soittaa töihin, ettei ole nyt tulossa sinne. Hetken Pirkko ehti jo miettiä, mahtaako synnytys sittenkään lähteä pian käyntiin ja pitäisiköhän hänen kuitenkin mennä töihin. Ehdin juuri sanoa, että todellakaan et ole menossa, kun ensimmäinen kipeä supistus tuntui kropassa. Ja siitä niitä sitten lähti tulemaan säännöllisesti – noin puoli tuntia vesien menon jälkeen.

Pari ensimmäistä supistusta pystyin olemaan sängyssä makuultaan, mutta sen jälkeen oli pakko nousta jumppapallolle. Tunnin päästä jo pelkkä seisominen tuntui kamalalta, joten pomputtelin istualtani pallon päällä. Kuuden maissa pyysin Pirkkoa laittamaan aamupalaa, jotta saisin jotain syötävää. Seitsemän jälkeen soittelin synnärille, josta toivottivat tervetulleeksi, kun en enää pysty olemaan kotona. Sanoivat kuitenkin, että pitäisi soittaa vielä ennen lähtöä ja varmistaa, että sairaalassa on varmasti tilaa.

Jossain vaiheessa olo alkoi olla sen verran tukala, että oli pakko mennä suihkuun. Otimme jumppapallon sinne ja aina supistusten tullessa käänsin hanan tulikuumalle ja suuntasin sinne, missä supistus tuntui pahimmalta, eli alaselkään tai alavatsaan. Pirkko istui vieressä pöntöllä ja piti seuraa tai auttoi suihkuttelussa. Suihkun avulla jaksoin pari tuntia. Muutama supistus alkoi olla jo niin kivulias, että Pirkko oli jo hieman peloissaan ja sanoi, että tänne suihkuun et sitä kyllä ponnista! :D Itse tiesin vielä siinä vaiheessa, että ei tässä ihan heti olla synnyttämässä.

Yhdentoista jälkeen lähdimme vihdoin kohti synnäriä ja klo 11.28 kirjauduin sinne sisään. Olimme paikalla selvästi hyvään aikaan, sillä jossain vaiheessa aamupäivää sairaalalla oli ollut sulku. Huoneet olivat tuohon aikaan täynnä, joten pääsimme suoraan synnytyssaliin. Meidät otti vastaan mukava kätilö, joka käytännössä vain vei meidät huoneeseen ja sen jälkeen hänen vuoronsa loppui. Harmi. Seuraava kätilö, joka otti meidät asiakkaikseen, oli nimittäin aika törppö. Eniten koko synnytyksestä minua jäi harmittamaan juuri tuo kätilö. Olin niin toivonut etukäteen, että saisimme mukavan kätilön, jotta kokemus olisi mahdollisimman hyvä, mutta p***nmarjat. Toisin kävi. Mikä kätilössä sitten mätti? Yhden kardinaalivirheen hän teki, johon palaan vähän myöhemmin, mutta lähinnä hänen ulosantinsa ja vuorovaikutustaitonsa eivät olleet mielestäni sellaisia, mitä tuossa ammatissa tarvitaan. Mielestäni kätilöiden tulisi olla ihmisläheisiä ja pystyä tulkitsemaan ihmisiä ja olla mahdollisimman sensitiivisiä, kun nyt ottaa huomioon, minkälaisessa tilassa heidän asiakkaansa yleensä ovat. Tämän kätilön lähes ensimmäiset sanat olivat hieman tympeään äänensävyyn: ”Jaahas, onko synnytys jo pitkällä vai minkä takia teidät on tuotu tähän huoneeseen?” Itse makasin jo kunnon tuskissa ja ärsytti, että minä joudun selittämään hänelle, että heidän sairaalansa taitaa olla aika täysi, ja samalla puolustelen sitä, miksi juuri makaan siinä sängyssä. Hemmetti, mä tulin tänne synnyttämään ja mut talutettiin tähän huoneeseen! Vastaavia hieman tympeitä kommentteja tylyllä äänellä tuli pitkin synnytystä muitakin, mutta turhaan niitä alan tässä sen enempää availemaan.

Kätilö teki alkuun sisätutkimuksen ja olin siinä vaiheessa 3 cm auki. Hän totesi, että voisin aloittaa menemällä suihkuun. Tottelin kiltisti ja jatkoin siitä, mihin jäin kotona. Suihkuttelin hyvän aikaa, kunnes kivut olivat niin inhottavat, että halusin jotain parempaa kivunlievitystä. Ennen suihkuun menoa kätilö avasi ilokaasun ja sanoi, että voisin hengitellä sitä. Tätäkään hän ei mitenkään ohjeistanut, sanoi vain, että voit hengitellä tuosta ilokaasua. Kun kätilö oli lähdössä huoneesta pois, kysyi Pirkko, että tämäkö maski se on ja tästäkö sitä vain otetaan. Kätilö vastasi, että juu, ja kävi kääntämässä sen tässä vaiheessa auki. Oliko hengittämiseen jotain tarkempia ohjeita? Ei hajuakaan. Pitikö hengitellä nenän vai suun kautta? En tiedä. Tein vähän molempia. Tosin eipä tuosta tuntunut olevan minkäänlaista apua. Ihmettelin, kun en saanut kaasusta sitä paljon puhuttua tokkuraista oloa, joka pistäisi pään sekaisin ja mahdollisesti lievittäisi kipua. Vasta synnytyksen jälkeen, kun vauva oli jo ulkona, huomasi uusi kätilö, että ilokaasua ei ollut kytketty päälle, vaan maskista oli koko sen ajan tullut vain happea. Lisähapella menin siis noin klo 14 asti ennen kuin anestesialääkäri tuli laittamaan epiduraalin. Täytyy myöntää, että pihisin raivosta siinä vaiheessa, kun sain kuulla, ettei ensimmäinen kätilö ollutkaan laittanut ilokaasua päälle (vaikka sanoi tehneensä niin). Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten kukaan ammattilainen voi tehdä tuon tasoista kardinaalivirhettä. Eikö hän oikeasti muka huomannut asiaa? Välillä olen jopa ajatellut, mahtoiko kätilöllä olla jotain naispareja vastaan ja tuo oli konsti, jolla hän pääsi vähän näpäyttämään meitä. Luulen, että näin ei asia ole, mutta pienessä mielessä tulee pyöriteltyä kaikenlaista.

Ensimmäisen annoksen epiduraalia sain noin tunnin odottelun jälkeen, ja voi autuus, mikä levollinen olo siitä seurasi! Kivut kaikkosivat saman tien ja tunsin vain ikävää paineen tunnetta alapäässä aina supistuksen aikana. Epiduraalin avulla mentiin koko iltapäivä. Ensimmäinen kätilö antoi vielä kaksi lisäannosta ennen kuin hänen vuoronsa loppui. Yhden annoksen vaikutus lakkasi aika tarkalleen kahden tunnin jälkeen, jolloin kärvistelin aina sen lisähapen avulla, kunnes uusi satsi saatiin laitettua ja se alkoi vaikuttaa. Pirkko kävi jossain vaiheessa syömässä ja minulle tuotiin joghurtti ja pari lasillista mehua. Supistusten välissä pystyin onneksi aina lepäämään, vaikken kunnolla mitenkään nukkunut.

Yhdessä vaiheessa yritin käydä vessassa, minkä seurauksena Penan sydänäänet pomppasivat pilviin ja supistukset lakkasivat lähes kokonaan. Omat sekä Pirkon mielikuvat tästä ovat hieman ontuvat, mutta muistan sen, että huoneeseen paukkasi lääkäri, joka oli tilanteesta hieman huolissaan, kun taas törppö kätilö vähätteli asiaa lähes koko ajan. Vauvasta otettiin päästä verinäyte ja minulta mitattiin kuume, joka olikin noussut aika korkeaksi. Sain suoraan suoneen antibioottia, mikä muistaaksemme lopulta kohensi hieman Penankin oloa. Sykkeet pysyivät melko korkeina koko loppusynnytyksen ajan, mutta onneksi ne laskivat hieman aiemmasta.

 Törppö kätilömme vaihtui onneksi klo 20 ja saimme synnytyksen loppuajaksi ihanan kätilön, joka tarkkaili koko ajan supistuksia ja laittoi minulle oksitosiinitipan, koska supistukset eivät olleet tarpeeksi pitkiä eikä niitä tullut tarpeeksi usein. Tippaa hän lisäsi aina tarpeen mukaan. Sain vielä neljännen annoksen epiduraalia, minkä avulla selvisin melkein loppuun asti. Kätilö mainitsi muistaakseni pudendaalipuudutuksesta, mutta sitä en koskaan ehtinyt saamaan. Varmaan kymmenen aikoihin illalla joku kävi huoneessa huikkaamassa, että lääkäri on kieltänyt lisäpuudutteet, sillä lapsi pitäisi saada nyt syntymään.

Klo 22.45 aloin pikkuhiljaa ponnistella Penua ulospäin. Kätilö antoi ihanasti vinkkejä ja neuvoi koko ajan, miten tulisi ponnistaa. Aloitin kylkimakuulla, mutta jossain vaiheessa se tuntui niin ikävältä, että halusin käydä perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Ponnistelin siinä kätilön ja Pirkon tukemana hyvän aikaa, kunnes kätilömme kutsui toisen (aivan ihanan) kätilön avuksi. Tässä vaiheessa Pirkko siirtyi viereeni ja tsemppasi minua aina ponnistusten aikana ja pyyhki hikeä niiden välissä. Kätilöt kehuivat, että olin todella hyvä ponnistamaan ja vauva tulikin vauhdilla ulospäin, mutta jokin otti aina vähän vastaan eikä Penu meinannut millään tulla ulos asti. Myöhemmin selvisi, että Penun käsi oli ollut vähän huonosti hänen rintansa päällä, mikä todennäköisesti hidasti ulostuloa. Aloin olla jo todella väsynyt enkä ollut syönyt mitään lähes koko päivänä, joten voimat alkoivat pikkuhiljaa loppua. Anelin kätilöitä auttamaan vauvan ulos imukupilla, sillä tuntui siltä, etten itse kykene enää ponnistamaan.

Lääkäri tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huoneeseen imukupin kanssa. Tässä vaiheessa väliliha oli jo puudutettu, mikä muuten sattui aivan julmetusti. Välilihan leikkaamisen tunsin, mutta en ole enää varma, sattuiko se. Pirkko sanoi jälkikäteen, että olin todella tuskissani, mutta paha sanoa, mikä siinä vaiheessa sattui eniten. Imukupin laitto oli helvetillistä. Tuntui siltä, että se kesti ikuisuuden. Jotenkin sen kuitenkin kesti, kun tiesi, että kohta se on ohi. Hieman ennen kahtatoista yöllä imukuppi saatiin paikoilleen ja kahdella ponnistuksella Pena saatiin ulos. Neiti piti meitä loppuun asti jännityksessä, sillä olimme aivan varmoja, että hän syntyisi tammikuun puolella, mutta syntymähetkellä viisarit näyttivät 00.03, joten helmivauva sieltä tuli! :)


Rv 40+2

Olo oli todella epätodellinen! Näin, että sieltä tuli ulos pieni ihminen, joka oli todella sininen. Napanuora oli kiertynyt Penan kaulan ympärille eikä hän parkaissut kunnolla ollenkaan, mutta päästi kuitenkin muutaman pienen äänen, josta tiesimme, että hän on hengissä. Itse itkin tässä vaiheessa valtoimenaan ihan jo helpotuksesta ja siitä, että saimme Penan vihdoinkin ulos. Pena ei meinannut heti virota, joten hänet vietiin lähes saman tien muualle saamaan lisähappea. Samalla keuhkoista oli imetty lapsivettä pois. Valitettavasti emme siis saaneet Penaa syliimme heti alussa.

Tunsin alavatsassa vielä melko kovaa paineen tunnetta, mutta se helpotti heti, kun istukka syntyi. Tähän ei onneksi mennyt kuin noin 8 minuuttia. Olin kuullut, että kaikki kivut helpottavat ja unohtuvat siinä vaiheessa, kun vauva on ulkona, mutta voin kyllä sanoa, että näin ei valitettavasti ollut. Voi olla, että ihmiset, jotka ovat sanoneet näin, ovat saaneet vauvansa heti rinnalle, joten heillä on ollut muuta ajateltavaa. Kun Penu lähti kätilöiden mukana hoidettavaksi, jäi Pirkko minun tueksi, kun alapäätäni alettiin kursia kokoon. Alkuun kaksi lääkäriä sörkki alapäätä pitkään ja pähkäili, onko peräaukon sulkijalihas (muistaakseni sellainen?!) revennyt. Muistan tässä vaiheessa kuulleeni vain sanat leikkaussali ja nukutus, mikä sai minut jo hetkellisesti vaipumaan lievään epätoivoon. Ei kai nyt enää mitään nukutusta? Eikö tämä voisi olla jo tässä? Lääkärit onneksi yhteistuumin päätyivät siihen, että lihas ei ole revennyt. Huh! Tikkaus ja parsiminen kuitenkin kesti ja kesti. Ja sattui. Tässä vaiheessa sain onneksi jo oikeasti ilokaasua (enkä vain lisähappea), mikä rentoutti koko kropan ihanalla tavalla (oi, jos olisin koko alkuajankin saanut ihan oikeaa ilokaasua!). Pirkko piti koko ajan kädestäni kiinni ja oli varmasti yhtä tuskissaan kuin minäkin. Noin klo 00.40 sain Penun, tuon pienen kiljuvan rääpäleen, vihdoinkin rintani päälle. Alapään parsiminen jatkui vielä yhteen asti. Välilihaan tuli toisen asteen repeämä ja emättimeen muutamia repeämiä. Tikkejä tuli niin paljon, etten halunnut niiden määrää tietää.

Synnytyksestä jäi vähän kaksipiippuinen olo. Heti Penun tultua ulos sanoin Pirkolle, että ei enää koskaan! En halua enää koskaan kokea mitään vastaavaa, niin helvetillistä se oli. Kaikkine jälkikipuineen ja tikkauksineen en haluaisi ryhtyä leikkiin enää uudestaan. Myös inhottava kätilö teki kokemuksesta jotenkin epämiellyttävän. Luulen, että koko touhusta olisi jäänyt parempi fiilis, jos meillä olisi ollut joku toinen kätilö ensimmäiset kahdeksan tuntia. Mutta kyllä kokemuksesta jotain hyvääkin seurasi: Ensinnäkin saimme luoksemme maailman ihanimman lapsen (juu, ihan oikean lapsen – tätä on edelleen välillä vaikea käsittää :D). Toiseksi kokemus teki Pirkosta minulle vielä entistä rakkaamman, mikäli se mitenkään on mahdollista. Ilman häntä en olisi selvinnyt synnytyksestä. Pirkko oli aivan mieletön tuki ja apu koko sen päivän ajan ja vielä kaikki päivät sen jälkeen. Välillä minulla oli huoli siitä, jaksaako Pirkko koko prosessin loppuun asti, mutta hän oli aivan loistava. Paras vaimo, mitä toivoa saattaa. <3

Ajasta lapsivuodeosastolta kirjoitan erikseen, ettei teksti nyt tästä enää veny pidemmäksi. :D

perjantai 3. helmikuuta 2017

Pena!

Pena on vihdoin täällä! Kovasti hän yritti tulla tammikuussa, mutta kolmella minuutilla mentiin helmikuun puolelle. :) Helmi-Pena!

Kirjoittelen tarkemmin synnytyksestä, kunhan pääsemme kotiin ja olo hieman paranee.