Penan ensimmäiset päivät

Ensinnäkin, kiitos kaikille kommenteista itkuhälyttimistä! Päädyimme lopulta Padwico 850 -hälyttimeen, johon olemme ainakin toistaiseksi olleet todella tyytyväisiä.

Palatkaamme nyt kuitenkin vielä Penan ensimmäisiin päiviin ja sairaala-aikaan. Synnytyksen jälkeiset päivät olivat todella stressaavia. Suurimpana syynä tähän oli se, että emme saaneet heti alussa perhehuonetta. Olin itse todella huonossa kunnossa. En pystynyt edes kääntymään sängyssä omin avuin, saati sitten nousemaan ylös. Kun kätilömme synnytyssalissa yhdessä vaiheessa ilmoitti meille, että perhehuoneita ei valitettavasti ole saatavilla, tuntui maailmani romahtavan siihen paikkaan. Pirkon täytyisi lähteä kotiin suoraan synnytyssalista! En halunnut jäädä yksin sairaalaan. Miten voisin huolehtia pienestä vauvasta, kun en pystynyt edes liikkumaan? Olisin todellakin tarvinnut Pirkon luoksemme huolehtimaan Penusta ja minusta. Suurimmat traumat koko synnytyskokemuksessa minulle jäi siitä, että Pirkko joutui lähtemään suoraan synnytyssalista kotiin eikä voinut viettää ensimmäisiä öitä kanssamme. Tunsin oloni todella yksinäiseksi ja surkeaksi ja toivoin vain, että olisi aamu ja Pirkko voisi tulla luoksemme.

Olimme Penun kanssa osastolla viiden aikoihin aamulla. Luulen, että en tuona loppuyönä nukkunut kuin ehkä puoli tuntia, jos sitäkään. Olo alkoi olla aika kamala. En kauheasti muista tuosta ajasta mitään, mutta muistan, että olin todella stressaantunut Pirkon poissaolon takia. Onneksi Pirkko tuli heti seuraavana aamuna osastolle auttamaan minua ja hoitamaan Penua. Itse en voinut osallistua Penun hoitoon parina ensimmäisenä päivänä mitenkään, vaan Pirkko hoiti vaipanvaihdot, pyllypesut ja suurimman osan syötöistä.

Jo synnytyssalissa yritin imettää Penua kätilön avustamana, mutta tästä ei tullut mitään. Kätilö tokaisi, että vauva oli varmaankin ollut liian kauan erossa minusta, kun joutui heti synnyttyään muualle. Tiedä sitten, oliko tuossa jotain perää. Yritin imetystä uudelleen osastolla, mutta edelleenkin tuloksetta. Maitoa herui kyllä, mutta Pena ei millään meinannut tajuta, mitä hänen pitäisi tehdä. Ensimmäiset päivät ja oikeastaan koko sairaala-ajan hän sai maitoa ruiskusta ja pullosta. Toisesta päivästä lähtien aloin pumppaamaan maitoa, jota tulikin todella kivasti, joten Pena sai jokaisella syöntikerralla aina sekä rintamaitoa että korviketta.

Syöttämistä jouduimme tarkkailemaan alusta asti todella tarkasti. Alkuun seurasimme Penan sokereita, joiden takia verinäytteitä käytiin ottamassa vähän väliä ja syöntiväli oli tarkka kolme tuntia. Kun sokerit saatiin vihdoinkin kohdalleen, alkoi Penun iho kellertää ja syöntiväli jouduttiin edelleen pitämään kolmessa tunnissa. Kun bilirubiiniarvot saatiin reilun viikon iässä laskusuuntaan, täytyi alkaa tarkkailemaan painonnousua, joka oli hieman liian hidasta. Täten ruokavälit ovat edelleenkin kolme tuntia (tosin nykyään jotkin yösyötöt ovat neljän tunnin välein).

Penan syntymäpäivä meni aivan sumussa. En saanut itse nukuttua lähes ollenkaan, ja Pirkkokin oli käynyt kotona lähinnä kääntymässä ja nukkumassa muutaman tunnin ennen osastolle tuloa. Pientä lisästressiä tuona päivänä aiheuttivat yli-innokkaat isovanhemmat, jotka olivat heti tuppaamassa katsomaan uutta tulokasta. Näin jälkiviisaana tajusimme, että meidän olisi pitänyt jo etukäteen sanoa heille, että haluamme viettää ensimmäiset päivät rauhassa ja kerromme, kun haluamme ottaa vieraita vastaan. Niinpä stressitasot nousivat aivan turhaan sen takia, kun jouduimme selittelemään tilannetta heille ja kieltäytymään vieraista. Siinä kunnossa en todellakaan halunnut nähdä ketään!

Ajattelin useasti heti synnytyksen jälkeen, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus synnytys on, olisin ehdottomasti vaatinut sektion. Alapään repeäminen ja parsiminen oli todella tuskallista ja esti istumisen jopa kolme viikkoa. Ensimmäiset päivät pääsin sängystä ylös vain avustuksella. Pirkko talutti minut vessaan, jonne köpöttelin ankkamaisesti jalat harallaan noin 90 asteen kulmassa, koska en pystynyt seisomaan pystyasennossa eikä jalkoja voinut pitää yhdessä. Pienetkin hipaisut alapäähän tai vahingollinen istumisasento ylösnoustessa saivat aikaan tuskan hikeä ja kyyneleitä. Huh! Huoneessani oli minun lisäkseni kaksi muuta naista vauvoineen. Ymmärtääkseni heille oli molemmille tehty sektio. Mieltäni ei yhtään piristänyt se, kun toisen naisen kanssa joku kätilö kävi juttelemassa synnytyksestä ja tämä lohdutti naista kertomalla, että sektio ei ole ollenkaan niin kivulias toimenpide ja että episiotomia on paljon paljon kivuliaampi. Teki mieli mennä kuristamaan se kätilö! Voisiko tällaiset keskustelut käydä niin, etteivät muut ihmiset kuule niitä?

Illalla taas itkin, kun jouduin hyvästelemään Pirkon ja hän lähti kotiin nukkumaan. Stressasin valtavasti sitä, miten pärjään Penan kanssa koko pitkän yön. Jostain syystä en kehdannut soittaa hälytyskelloa esimerkiksi sen takia, että minun täytyy kääntää kylkeä, niinpä yritin sinnitellä mahdollisimman kauan yhdellä kyljellä puutumisesta huolimatta ja soitin kelloa vasta kun piti mennä vessaan. Vauvan syöttäminenkin oli aina prosessi ilman Pirkkoa. Onneksi kätilöt vaihtoivat vauvan vaipan, sillä siihen en olisi itse kyennyt.

Seuraavana iltapäivänä meistä piti huolta suosikkikätilömme, jolle olen ikuisesti kiitollinen mahtavasta hoidosta. Hän tuli jossain vaiheessa kuiskimaan meille verhonraosta, että on saanut hommattua meille perhehuoneen. Normaalisti niin ei kuulemma menetellä, mutta tämä ihana kätilö oli jotenkin saanut meille huoneen. <3 Puhkesin valtavaan itkuun sillä sekunnilla, kun sain tietää, että Pirkko voisi olla sairaalassa niin pitkään kuin itsekin eikä minun tarvitsisi enää stressata, miten pärjäisin yöt yksin.

Oma olonikin koheni selvästi ollessamme perhehuoneessa. Sain ensimmäistä kertaa nukuttua jopa muutaman tunnin! Pääsin aina vessaan heti, kun siihen oli tarvetta. Pirkko passasi, huolehti, haki ruokaa minulle ja Penulle, puki minulle vaatteet, auttoi suihkuun ja vessaan, nousi yöllä hoitamaan Penua, jotta minä sain nukkua. Olisin tullut hulluksi, jos olisin joutunut olemaan jaetussa huoneessa yhtään pidempään. Perhehuoneessa itkin vähän väliä vain onnesta, että saimme vihdoinkin olla koko perhe yhdessä.

Alun perin olimme ajatelleet, että voisimme lähteä perjantaina (3.2.) kotiin. Suosikkikätilömmekin väläytteli tällaista ajatusta. Perjantaina kuitenkin huomattiin, että Penan bilirubiiniarvot olivat sen verran koholla, että Pena oli pakko laittaa sinivalohoitoon. Onneksi Pena sai kuitenkin pysyä huoneessamme eikä häntä tarvinnut viedä minnekään muualle. Bilirubiineja seurattiin vähän väliä, ja arvot lähtivät valitettavan huonosti laskemaan. Pienen kantapäitä piikitettiin verinäytteiden takia niin paljon, että niissä näkyy edelleen pistosjälkiä. Toivoimme pääsevämme kotiin lauantai-iltana, mutta valitettavasti arvot olivat silloinkin liian korkeat. Oli kamalaa, kun pikkuinen joutui makaamaan yksin valohoidossa eikä häntä saanut ottaa syliin muuta kuin korkeintaan puoleksi tunniksi syömään ja vaipanvaihtoon. Olin itse todella herkässä tilassa ja itkin useasti sitäkin, että Pena on ihan yksin emmekä voi sylitellä häntä. Onneksi Pena ei näyttänyt olevan hoidosta moksiskaan, vaan hän nukkui kiltisti koko ajan.

Sunnuntaiaamuna koitti ilon hetki, kun bilirubiiniarvot olivat laskeneet kolme yksikköä viitearvon alapuolelle, joten saimme vihdoinkin suunnata kotiin koko perhe. Tuntui epätodelliselta pakata Pena autoon ja tulla kotiin. Vaikka jouduimmekin menemään sairaalaan heti seuraavana aamuna kontrolliin bilirubiinien takia, tuntui taivaalliselta päästä omaan sänkyyn ja omaan kotiin, jossa vihdoinkin saimme aloittaa uudenlaisen elämän yhdessä perheenä.