Ajatuksia imetyksestä

Vajaa vuosi sitten kirjoitin meidän imetystaipaleemme alusta ja kaikista vaikeuksista, joita alkupäivinä ja viikkoina kohtasimme, mutta joista huolimatta imetys lähti loppujen lopuksi käyntiin varsin mallikkaasti. Vuoden aikana ajatukseni imetystä kohtaan muuttuivat totaalisesti ja sain rutkasti ihania kokemuksia imetyksen saralla.

Nyt imetystaipaleemme on kuitenkin ohi, ja voin vain lämmöllä ja kaiholla muistella noita hetkiä, jolloin pikkuinen nukahti rinnalle onnellisesti tuhisten. Elämäni viimeinen imetyskerta oli jo melkein kolme viikkoa sitten ja nyt olemme totutelleet elämään ilman hömpsyjä. Totuttelua tämä on ollut nimenomaan äidille - nappula ei ole ollut muutoksesta moksiskaan! :D Täytyy myöntää, että hieman haikea olo tuli siitä, että nyt se loppui, ei enää koskaan. Jotenkin ajatus oli niin lopullinen. Hormonihuuruissani olen maininnut Pirkolle jo muutaman kerran, että hankitaan vielä ainakin kymmenen lasta, jotta saisin imettää heitä! :D :D Haha. Hormonien tasoittumista odotellessa.

Ennen Penun syntymää ja vielä syntymän aikoihin suhtauduin vähän skeptisesti koko hommaan ja ajattelin, ettei imetyksellä ole niin suurta väliä. Kun imetys ei alussa onnistunutkaan, nosti jonkinlainen leijonaemo sisälläni päätään ja päätti, että minähän perkele imetän! Oli ihanaa, kun sai ruokkia toisen omalla maidolla. Ja kun imetys vihdoin alkoi rullaamaan, oli mahtavaa nähdä, kuinka tärkeä asia rinnasta tuli: ruokaa, lohtua ja läheisyyttä samassa paketissa.

Olin etukäteen kuullut monesta suunnasta, että pikkuinen sitten vain asuu rinnalla ja hyvin ehtii katsoa monia sarjoja Netflixistä. Minäpä olin varautunut tähän hyvin ja tehnyt itselleni mukavan imetysnurkkauksen, josta näkee ulos, tietokoneelle (Netflix) ja vielä jopa telkkarinkin. Vieressä oli sopivasti laskutilaa suklaalle ja teekupposelle. Ja kuinka meille kävikään? Ei ollut Penu mikään rinnalla-asuja. Kyllähän hän söi ja etenkin alussa yksi imetyskerta saattoi hyvinkin kestää jopa 30 minuuttia, mutta se oli sitten siinä. Meillä skipattiin kaikki tiheän imun kaudet sun muut, joten eipä tullut pahemmin telkkaria katseltua! :D

Kiinteitä meillä alettiin maistella suurin piirtein viiden kuukauden kieppeillä, kunnon ruokailut aloitettiin puolen vuoden iässä, mutta imetys oli edelleen tärkeässä asemassa. Imetin melko lapsentahtisesti johonkin kahdeksan kuukauden ikään saakka. Sen jälkeen äidintahdistin hommaa niin, että hömpsyt otettiin aamuin illoin ja päiväunien ja ruokailujen yhteydessä. Olin päättänyt, että syksyn lomamatkaamme asti imetän paljon, sillä reissun päällä on hyvä, että ruoka kulkee mukana, jos paikalliset pöperöt eivät maistukaan ja ettei tarvitse korvikkeita raahata mukana. Joulukuun alussa kotiinpaluumme jälkeen aloin hieman vähentää imetystä niin, että kertoja oli enää 6 ja sitten 4 kertaa päivässä. Jossain vaiheessa Penu jätti iltamaidot itse pois, mutta aamumaito pysyi tärkeimpänä loppuun asti.

Tammikuun alkupuolella Penu piti elämänsä ensimmäistä rintalakkoa, joka kesti piinaavat pari päivää. Rintani meinasivat pakahtua ja olo oli aivan kamala. Noina päivinä maidontulo selkeästi väheni, minkä jälkeen oli loogista vähentää myös imetystä. Olin ottanut tavoitteekseni yhden vuoden iän. Jos siihen asti päästään - hienoa! Onnistuin tavoitteessani, vaikka viimeiset päivät tai jopa viikot olivat sellaisia, että Penu kävi aamulla rinnalla, imaisi pari kertaa ja oli jo lähdössä touhuamaan muuta. Lopetus oli siis helppoa meille molemmille: Penu ei selvästikään enää halunnut maitoa ja rintani ehtivät tottua lopetukseen rauhassa. Olin myös vähän itsekäs, sillä halusin oman kroppani takaisin ja päätin, että ihan viralliseen suositukseen, eli kahden vuoden ikään, asti emme hommaa jatka.

Olen todella tyytyväinen itseeni ja ylpeä siitä, että imetin lastamme näin pitkään. Ylpeä voin olla jo sen takia, että Penu ei ole vielä kertaakaan ollut kipeä. En tiedä, onko imetyksellä ollut niin suuri vaikutus, mutta selvisimme koko vauvavuoden (ja vielä ensimmäisen taaperokuukaudenkin) ilman sairasteluja! Ylpeä voin olla myös siitä, että uskalsin imettää julkisilla paikoilla. Olin etukäteen vähän pelännyt julki-imetystä ja ihmetellyt äitejä, jotka levittelevät ryntäitään julkisesti eri paikoissa. Ylpeästi voin kuitenkin sanoa kuuluuneeni tuohon sakkiin (tosin melko siveellisesti imetyspaita päällä) enkä enää yhtään kummoksu äitejä, jotka imettävät, missä ikinä vauvalla nälkä yllättääkään. Lähinnä imettävän äidin näkeminen saa itseni nykyään hymyilemään ja hyvälle tuulelle. 

Vuosi sitten kirjoittamassani postauksessa mainitsin, että taaperoimettäjää minusta ei kyllä tule. Varsinaisesti ei tullutkaan, mutta vähän joudun syömään sanojani, sillä yhdeksän kertaa imetin ylpeydellä meidän pientä taaperoamme. :)

Ihania imetyshetkiä kaikille niille, jotka niistä saavat vielä nauttia!