1.3.2017

Tänään on hyvä päivä. :) Vihdoinkin olemme virallisesti naimisissa eikä meitä katsota enää b-luokan kansalaisiksi.

Penakin täyttää tänään jo kuukauden!

Rakkautta ja iloa kaikille tähän päivään!

<3

Sosiaalinen tyhjiö

Tänään kävimme vaimon ja parin kaverin kanssa brunssilla. Nyt kun töissä alkaa taas olla aika kiire, tuntuu siltä, ettei ystäviä ehdi nähdä enää ollenkaan. Viimeiset pari viikkoa onkin mennyt sosiaalisessa tyhjiössä. Lähinnä olemme vaimon kanssa illat maanneet sohvalla ja keränneet voimia seuraavaan työpäivään. Välillä sitä miettii, miten ihmeessä sitä koskaan jaksaisi tässä sivussa hoitaa vielä lasta, hakea sitä päiväkodista ja kuljettaa harrastuksiin yms., kun tuntuu ettei aina aikaa riitä edes itselle. Luulen kuitenkin, että lapsen myötä arki muuttuisi niin totaalisesti, että kaikki lapseen liittyvät asiat hoituisivat täysin luonnollisesti. Ehkäpä tällaisesta ei vielä kannata ottaa stressiä.

Brunssin kaltaiset irtiotot ovat mukavia, kun saa kaikki (tai ainakin lähes kaikki) ajatukset pois Pentti-Sakarista ja meidän projektista. Tuntuu siltä, että viime aikoina emme vaimon kanssa ole oikein muusta puhuneetkaan kuin Penasta. Lähes päivittäin tulee tilanteita, kun toinen meistä tokaisee "toivottavasti meidän Penasta ei tulisi tuollaista" tai "tulisipa meidän Penasta yhtä söpö", joten projekti on läsnä oikeastaan kaikkialla, missä liikumme. Nykyään ei asiaa edes tule kauheasti ajateltua, kun kommentoi jonkun toisen lapsia ja heidän tekemisiään. Tämän takia vähän pelkäänkin, että yhtenä kauniina päivänä, kun olemme jossain kaveriporukalla, lipsauttaa toinen meistä jonkinlaisen Penaan liittyvän kommentin. Vaikka brunssilla oli ihana käydä ja jutella kavereiden kanssa kaikista muista asioista, joutui itse koko ajan vähän pinnistelemään, ettei vahingossa sano jotain ohi suun.

Viime aikoina mulle on välillä tullut myös sellainen fiilis, että tämä Pena-projekti loistaa meistä jo kilometrien päähän. On vähän samanlainen olo kuin silloin, kun olimme jo yhdessä emmekä olleet kertoneet asiasta vielä kenellekään, ja kuitenkin kaikki kaverimme olivat tienneet asiasta jo pitkän aikaa. Ja me kun kuvittelimme, että kukaan ei huomaa mitään. :) Mä luulen, että mun otsassa kimaltelee isoilla kirjaimilla sana VAUVA, mutta kukaan ei vaan kehtaa sanoa siitä mulle mitään.

Emme ole koskaan olleet Pirkon kanssa lapsivastaisia, mutta ennen kuin me keksimme aloittaa tämän Pena-projektin, emme oikeastaan puhuneet lapsista mitään. Saatoimme joskus kommentoida toisillemme (tai kavereillemme) huonosti käyttäytyvistä lapsista, jos heitä sattui pyörimään lähistöllä. Mietimme välillä, eikö tuonkaan muksun vanhemmat ole kasvattaneet lastaan yhtään paremmin. (Näin lapsettomanahan on tietenkin todella hyvä arvostella toisten kasvatusmetodeja! :D) Viime aikoina olemme Pirkon kanssa kuitenkin muuttuneet selvästi (ainakin omasta mielestäni). Huomioimme ympärillämme olevat lapset aivan eri tavalla. Nykyään jos kuulemme jonkun lapsen huutavan täyttä kurkkua, katsomme vain toisiamme kauhistunut ilme kasvoilla ja tiedämme, mitä toinen ajattelee: tuo on myös meidän tulevaisuuttamme, jos Pena joku päivä päättää tulla maailmaan. Luulen siis, että tämä hienoinen muutos käyttäytymisessämme saattaa olla sen verran läpinäkyvää, että parhaat ystävämme ovat jo täysin perillä vauvahaaveistamme.

Välillä on siis todella haastavaa yrittää olla "normaalisti", ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Olenkin miettinyt, johtuuko sosiaalinen tyhjiömme oikeasti vain kiireistä vai siitä, että tiedostamatta yritämme välttää kaveriporukoita, jotta emme paljastaisi salaisuuttamme. Onneksi ensi viikollekin on jo sovittu ohjelmaa ystävien kanssa, joten ehkä mun ei tarvitse huolestua siitä, että hautaudumme täysin töiden alle tai sohvannurkkaan.

Kertoako vai eikö kertoa?

Tapasimme Pirkon kanssa vajaat kymmenen vuotta sitten. Siitä asti olemme olleet läheisissä tekemisissä, mutta varsinaista seurustelua on takana noin viiden vuoden verran. Jossain vaiheessa tajusimme, että olemme enemmänkin kuin vain pelkkiä ystäviä. Päätimme jonkin aikaa salata suhteemme kavereiltamme, jotta voimme ensin itse totutella ajatukseen meistä pariskuntana. Kauaa ei kuitenkaan mennyt, kun päätimme paljastaa asian parhaille ystävillemme ja sen jälkeen pikkuhiljaa muillekin kavereille ja perheille.

Jotenkin sitä itse jännitti tuota uutisen kertomista, sillä emme olleet kumpikaan koskaan ennen seurustelleet naisen kanssa. Kaverimme kuitenkin ottivat asian vastaan lähestulkoon toteamalla "so, what else is new?". Selvästi he olivat tienneet meidän olevan yhdessä jo kauan ennen kuin itse sitä edes uskalsimme ajatella. :) Sama juttu taisi olla perheidenkin kohdalla.

Pentti-Sakarista olemme kuitenkin päättäneet olla kertomatta kenellekään. Haluamme pitää suunnitelmat meidän salaisuutenamme ja vasta Penan mahdollisesti ollessa tuloillaan aiomme yllättää perheemme ja kaverimme kertomalla asiasta. Tiedän, että vanhempamme tulevat todennäköisesti sekoamaan onnesta, jos he saavat tietää tulevasta lapsenlapsesta. Koska onnistumisprosentit ovat sen verran pienet, emme halua asettaa heidän toiveitaan nyt vielä turhaan korkealle. Kerrotaan siis sitten, kun on jotain kerrottavaa.

Monesti olemme jo miettineet, missä vaiheessa asiasta kertoisimme ja millä tavalla ja minkälaiset olisivat kuuntelijoiden ilmeet ja reaktiot. Ne tuntuvat niin hykerryttävän hauskoilta, että niiden voimalla jaksamme pitää asian vielä omana tietonamme. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, kun vain tekisi mieli huutaa jokaiselle vastaantulijalle, että meille tulee ehkä Pentti-Sakari!

Tästä se lähtee

Olemme tuon paremman puoliskon (kutsuttakoon häntä tässä nyt vaikka Pirkoksi) kanssa jo pitkään lukeneet eri naisparien blogeja heidän lastenhankintaprojekteistaan ja pitkän harkinnan jälkeen olemme nyt päättäneet perustaa oman blogin. En ole koskaan ennen blogannut, mutta olen jo vuosia halunnut aloittaa jonkinlaisen blogin. Aihe on kuitenkin ollut aina hieman hakusessa, sillä en usko, että kukaan jaksaisi lukea päivittäisiä jaaritteluja meidän television katselusta ja ruoanlaitosta. Nyt kun meihin on iskostunut jonkinlainen ajatus mahdollisesta perheenlisäyksestä, näin tässä oivan tilaisuuden blogin aloittamiselle. Nykyään naisparien kirjoittamia blogeja löytyy jo jonkin verran (kiitos teille kaikille kokemustenne jakamisesta!), mutta aina voisi lukea enemmänkin muiden kokemuksista ja ajatuksista. Tämä oli varmaankin se pohjimmainen syy tällekin blogille - mikäli jotakuta muutakin sattuisi kiinnostamaan tällaiset turinat. Toiseksi on mukava kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä ehkä näitä joskus myöhemmin haluaa lukea itsekin, kun miettii, mitä missäkin vaiheessa tapahtui.

Ehkäpä seuraavaksi muutama sana meistä. Haluamme pysyä blogissamme anonyymeinä, joten oikeita nimiä tms. emme valitettavasti aio julkaista. Tämän takia olemme päätyneet tekaistuihin identiteetteihin: minua saa kutsua Raijaksi ja tuota parempaa puoliskoa Pirkoksi. Todennäköisesti minä olen se, joka tänne ajatuksiaan jaarittelee, mutta mikään ei estä sitä, etteikö myös Pirkko saattaisi jossain vaiheessa intoutua kirjoittamaan. Olemme noin kolmekymppisiä ja asumme pääkaupunkiseudulla (jääköön tarkempi sijainti arvailujenne varaan).

Olemme tunteneet toisemme jo lähemmäs 10 vuotta ja yhteiseloa näistä on ollut noin viisi. Joitakin vuosia sitten menimme naimisiin perheidemme ja parhaiden ystäviemme läsnäollessa. Lastenhankinta ei ole ollut meille itsestäänselvyys. Alussa emme puhuneet lastenhankinnasta oikein mitään. Ehkä emme pitäneet tätä meille niin tärkeänä asiana. Tärkeämpää meille oli se, että saimme olla yhdessä. Jossain vaiheessa ajatukset kääntyivät siihen, että mehän ei lapsia hankita! Ne vievät rahaa ja aikaa, ja paljon mieluummin voimme käyttää rahat sitten itseemme ja vaikka matkusteluun. Liekö taustalla ollut ajatus siitä, että tiesimme lastenhankinnan olevan meille hieman hankalampaa kuin heteropareille. Koskaan ei kuitenkaan suljettu asiaa täysin pois ja muistuttelimmekin toisiamme siitä, että jos jossain vaiheessa ajatukset muuttuvat, täytyy siitä muistaa puhua.

Itse en ole koskaan ollut pienten lasten kanssa tekemisissä. En ole ollut lastenvahtina, en ole eläissäni vaihtanut vaippaa! Vain muutaman kerran olen pitänyt sylissä alle vuoden ikäistä lasta. Lähimmillä ystävillämmekään ei ole vielä lapsia. Töissä olen kyllä tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, mutta hekin ovat jo hieman vanhempia. En siis koskaan ole ollut mikään vauvaihminen. Ehkä tästä johtuen olin jo mielessäni ajatellut meidät vanhoiksi mummoiksi, jotka kiertävät maailmaa ja hellivät sisarusten lapsia (mikäli sellaisia joskus ilmaantuu) ja ovat niitä "kivoja tätejä", joiden luokse on aina kiva mennä kylään.

Kuluneena kesänä ajatusmaailmassamme tapahtui jonkinlainen naksahdus. Olimme normaaliin tapaan lenkillä Pirkon kanssa, kun eräässä puistossa juoksi pieni pellavapäinen tyttö naureskellen. Kun kuljimme tästä ohi, tokaisimme yhteen ääneen "onhan nuo aika suloisia". Päivä toisensa jälkeen juttelimme asioista ja lietsoimme toisiimme jonkinasteisen vauvakuumeen. Vaikka osittain syytänkin tuota suloista pellavapäistä tyttöä näistä muuttuneista tulevaisuuden suunnitelmista, on taustalla varmasti täysin luonnolliset syyt: vakituiset työt, oma asunto, naimisiinmeno, maaginen 30 ikävuoden ylitys. Jotenkin tuli sellainen olo, että jos nyt ei yritetä, niin joskus kymmenen vuoden päästä varmasti kaduttaa ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Päätimme siis luoda itsellemme jonkinlaisen hataran suunnitelman: nautitaan nyt vielä muutama vuosi vain toistemme seurasta ja matkustetaan kaikkiin niihin maailman kolkkiin, missä ollaan aina haluttu käydä. Samalla säästetään vähän rahaa tulevaa projektia varten: lastenhankinta kun ei meille ole valitettavasti ilmaista. No, tämä suunnitelma piti varmaankin täydet kaksi päivää, kunnes ilmoitin, että en mä jaksa niin kauan odottaa! (Tätä ennen olin tietenkin kahminut kaikki naisparien vauvablogit alusta loppuun ja saanut itseni jonkinasteiseen vauvahurmokseen vaimon riemuksi.) Seuraavan suunnitelman mukaan päätimme, että ensi kesänä aloittaisimme, mutta tämä suunnitelma kesti ehkä viikon. Nyt olemme kuitenkin jotakuinkin rauhallisissa mielissä sopineet, että heti ensi vuoden alussa voimme aloittaa projektimme kunnolla. Siihen asti ehdimme kartuttaa säästötilin saldoa ja tehdä vielä jonkun reissunkin. Ehkäpä noin seitsemän kertaa päivässä kysyn vaimolta, onko pakko odottaa sinne tammikuuhun, mutta selkeästi tässä asiassa ei nyt enää tule joustoa. Jollakin tavalla täytyy jaksaa odottaa ensi vuoteen.

Mutta tästä se siis lähtee: meidän perheenlisäysprojekti.