lauantai 26. maaliskuuta 2016

Miten meidän kävi?

Ennen kuin kerron, miten meille kävi, palataan ajassa muutamat päivät taaksepäin. Lähtöasetelma tähän kolmanteen inseminaatioon oli ihanteellinen: kaksi munasolua ja paljon siittiöitä. Ajoitus oli mielestämme täydellinen! Noin 8-9 päivää inseminaation jälkeen sain kaverikseni oireita, joita en ollut koskaan aiemmin saanut/rekisteröinyt: jo valmiiksi suurehkot rintani tuntuivat kasvaneen noin ö-kupin kokoisiksi ja olivat todella arat, lisäksi tunsin pientä pahoinvointia useina päivinä. No niin, nyt tämä onnistui! Eihän tämä voi mitään muuta tarkoittaa!

Alkuviikko meni todella jännittävissä tunnelmissa. Salaa haaveilin onnistumisesta, vaikka takaraivossa välillä kolkuttelikin ajatus siitä, että kaikki tämä voi vain olla kuvitelmaa - saattavathan rinnat kipeytyä joskus ennen menkkojakin, eikö?! Luotin kuitenkin onnistumiseen. Keskiviikkona fiilikset kääntyivät ylösalaisin. Niin tutunoloiset menkkakivut tuntuivat tekevän tuloaan. Olimme Pirkon kanssa etukäteen laskeneet, että menkkojen pitäisi alkaa joko keskiviikkona tai torstaina. Menkkamaiset kivut selässä, vatsassa ja kyljissä vaivasivat kunnolla keskiviikon ja torstain ajan. Itse aloin olla tässä vaiheessa jo todella varma, että mönkään meni tämäkin yritys. Pirkko jaksoi vielä valaa uskoa minuun: menkat eivät vielä alkaneet, kaikki on mahdollista.

Lääkäri oli antanut testipäiväksi perjantain. Torstai-iltaan mennessä menkat eivät olleet alkaneet ja toivoni alkoi taas pikkasen heräillä. Ehkä sittenkin! Voisiko tämä oikeasti onnistua? Perjantaiaamuna herättelin Pirkon kahdeksan jälkeen, koska oli pakko mennä vessaan. Kaivoimme laatikon pohjalta elämämme ensimmäisen Clearbluen digitaalisen raskaustestin ja päätimme tehdä sen. Jännittyneinä odotimme muutamat minuutit vessassa seisten ja toisistamme kiinni pitäen. Että 3 minuuttia voikin tuntua pitkältä ajalta!

Miten meidän sitten kävi?

Kolme minuuttia kului ja testiin pärähti teksti not pregnant. Toisaalta olin osannut aavistaa tämän jo pari päivää, mutta koska menkat eivät olleet alkaneet keskiviikon ja torstain aikana, aloin pikkuhiljaa elätellä toivoa onnistumisesta. Pirkko jaksoi vielä pitää jonkinlaista toivoa yllä. Niin kauan kuin mekkoja ei tule, on toivoa. Jos menkkakivut olisivatkin olleet jonkinlaisia raskauteen liittyviä kipuja? No, eivät olleet. Menkat alkoivat pari tuntia testin tekemisen jälkeen ja koko eilisen päivän makasinkin sohvalla kippurassa, koska kivut olivat aivan valtavat.

Rytinällä tultiin siis alas, vaikka ajatukseen epäonnistumisesta oli jo muutaman päivän ehtinyt varautua. Fiilikset olivat eilen yhtä surkeat kuin fyysinen olotilakin. Täytyy myöntää, että aika lujille otti tämä epäonnistuminen. Kaiken piti olla kohdillaan! Miksei meillä voinut olla edes hitusen onnea matkassa? Jos nytkään ei onnistunut, miten jollain seuraavalla kerralla voisi onnistua? Päässä on ollut enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tiedän, että tämä oli vasta meidän kolmas kerta ja monet muut ovat yrittäneet paljon pidempään kuin me, mutta silti olo tuntuu surkealta ja väsyneeltä. Kuinka kauan meidän täytyy vielä yrittää? Milloin tämä onnistuu?

Oikein kirsikkana kakun päällä eiliselle kurjalle ololle oli viesti eräältä vanhalta ystävältäni, joka kertoi ilouutisia ja ilmoitti heille syntyneen eilen pienen tyttövauvan. En edes tiennyt heidän odottavan lasta! Tässä vaiheessa ketutti jo aika paljon. Tuntui, että koko universumi olisi kääntynyt meitä vastaan.

Noh, tästä on tie vain ylöspäin, eikö? Meidän matkamme siis jatkuu noin viikon päästä munanjohtimien aukiolotutkimuksiin ja sen jälkeen toivottavasti seuraavaan inseminaatioon. Ehkäpä huhtikuu olisi hyvä kuu? Täytyy yrittää jaksaa olla positiivinen, eihän tämä ollut vasta kuin kolmas yrityksemme. Onneksi nyt on kuitenkin vielä muutama vapaapäivä. Aion olla epäsosiaalisesti neljän seinän sisällä koko pääsiäisen. Nyt ei tee mieli sosialisoida kenenkään kanssa. Ensi viikolla sitten uuteen nousuun!

Kiitos kaikille kommenteista edelliseen postaukseen. Tarkoitukseni oli vastata niihin kaikkiin, mutta valitettavasti nyt en jaksa tehdä sitäkään. Mukavia vapaapäiviä kaikille, kenellä sellaisia on!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Milloin on meidän vuoro?

Milloin saan mennä lastentarvikeliikkeisiin hypistelemään rattaita ja lastenosastoille ihastelemaan vauvanvaatteita? Kuinka kauan pitää vielä odottaa? Missä vaiheessa uskallan ylipäänsä ostaa yhtään mitään? Halu olisi välillä valtavan suuri, mutta pelkkä ajatuskin kauppaan menemisestä saa kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Mitä? Mekö? Eihän meillä ole lapsia! Mitä me siellä vauvanvaateosastolla tekisimme?

Täytyy myöntää, että en ole koskaan kunnolla edes käynyt lastenvaateosastolla! Minulla ei ole minkäänlaista käryä vauvanvaatteiden ko'oista. Minkä kokoisia vaatteita vastasyntynyt tarvitsee? Entä vuoden ikäinen? Onko lastenvaatteissa jonkinlaista muotia vai mennäänkö vuodesta toiseen samanlaisilla kuteilla?

Olemme Pirkon kanssa tehneet linjauksen, että emme osta mitään vauvoihin liittyvää, ennen kuin olemme tehneet positiivisen raskaustestin (voisiko plussa tulla ehkä jo ensi viikolla? Apua!). Oikeastaan tämä on ihan hyvä päätös, sillä tuntuisi hullulta ostaa vaatteita ja tavaroita, kun tulevaisuudesta ei ole minkäänlaista varmuutta. Itse olen laittanut rajaksi plussan, mutta Pirkko on asiassa selvästi minua tiukempi: vasta sitten, kun olisi selvitty riskiviikoista. Salaa virnuilen ja myhäilen itsekseni: eihän se minua voi estää, voisin hyvin käydä työpäivän jälkeen vähän shoppailemassa! Toisaalta kuitenkin pelottaa valtavasti pelkkä ajatuskin Pena-hankinnoista: Mitä jos raskaus menisi kesken ja meillä olisi kauhea määrä vaatteita ja muuta muistuttamassa asiasta? Mitä jos emme lopulta koskaan saisikaan lasta? 

Kotonakaan meillä ei ole vielä mitään lapsiin liittyvää: ei leluja, ei kirjoja, ei vaatteita, ei yhtään mitään. Kotimme suorastaan huutaa lapsettoman pariskunnan ilosanomaa! Asunnostamme ei mitenkään osaisi tällä hetkellä päätellä, että haaveilemme lapsista. Kodissamme ei ole huomioitu lapsivieraitakaan millään tavalla, sillä meillä ei oikeastaan koskaan käy lapsivieraita. Muistan ainoastaan yhden kerran, jolloin täällä on temmeltänyt pieni polvenkorkuinen nappula. Hänellekään ei ollut antaa minkäänlaisia leluja, vaan lähinnä nostelimme häthätää kynttilät ja muut särkyvät esineet käden ulottumattomiin. Muksulle iskettiin käteen keittiöstä löytynyt vispilä, joka sillä hetkellä sai toimittaa lelun virkaa.

Lapsi olisi kuitenkin enemmän kuin tervetullut. Tiedän jo nyt, että emme vain me itse täyttäisi, vaan myös tulevat isovanhemmat täyttäisivät kaappimme leluilla, vaatteilla ja kaikilla muilla ihanilla hankinnoilla. Tällä hetkellä ainoita salaisuudestamme muistuttavia todisteita ovat nurkissa lymyilevät ovulaatiotestit, raskaustestit, foolihappopillerit ja erinäiset lippulappuset, joita klinikalta tarttuu matkaan mukaan. Odotan kuitenkin kuin kuuta nousevaa, milloin nurkissa lojuisivat rattaat ja legot ja kasa ihania pieniä vaatteita.

Milloin on meidän vuoro?

torstai 17. maaliskuuta 2016

Piinapäivät pian puolessavälissä

Jaiks! Piinapäivät melkein puolessavälissä! Tuntuu siltä, että tällä kertaa aika on mennyt todella nopeasti. Fiilis on jotenkin ihan erilainen verrattuna kahteen ensimmäiseen kertaan.  Nyt olen ollut todella rauhallinen ja positiivisin mielin koko prosessin suhteen. Onnistuu, jos onnistuu. Jos ei onnistu, niin sitten ei onnistu. Luotto on kuitenkin edelleen kova. Voi olla, että ensi viikolla jännittää paljon enemmän ja mitä lähemmäs testipäivä tulee, sitä enemmän alan panikoida. Seuraavat pari päivää menevät onneksi nopeasti, koska ohjelmaa on luvassa paljon. Sen jälkeen päivät alkavat varmaankin madella.

Reilu viikko vielä!

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Kevättä ilmassa

Ensimmäinen piinapäivä on mennyt todella kevyesti. Ihana keväinen ilma ja auringonpaiste ovat saaneet mielialan todella korkealle. Auringolla ja valolla on minuun ihmeellinen vaikutus. Keväisin minulla on aina sellainen olo, että herään henkiin talvihorroksesta, johon olen vaipunut loppusyksystä. Jos itse saisin päättää, asuisin mieluummin jossain sellaisessa maassa, missä valoa ja aurinkoa olisi enemmän ympäri vuoden, jottei joka vuosi tarvitsisi viettää noin kolmesta neljään kuukautta horrostilassa. Järjen ääni (eli Pirkko) ja työt pitävät minut nyt toistaiseksi kuitenkin vielä Suomen maan kamaralla.

Eilisen inseminaation ja tämänpäiväisen kauniin sään johdosta tuntuu siltä kuin leijuisin yläilmoissa. Luotto onnistumiseen on tällä kertaa kova. Saa nähdä, miten ajatukset tästä vielä muuttuvat (jos muuttuvat) piinapäivien aikana. Takaraivossa välillä kolkuttelee pieni sisälläni asuva realisti. Älä innostu vielä liikaa! Jos huonosti käy, on pettymys todella, todella suuri! Malta nyt vähän! Sisäinen optimisti hiljentää äänen nopeasti ja käskee nauttia näistä päivistä ja tästä olotilasta. Nauti nyt! Turha murehtia ennen kuin on mitään murehdittavaa! Pettymys tulee olemaan suuri, suhtautui asiaan nyt millä tavalla tahansa! Näytän realistille pitkää nenää ja aion nauttia olostani täysin rinnoin!

Tähän loppuun haluan palata vielä vähän ihanaan esimieheeni, josta kirjoitin jo eräässä aiemmassa postauksessani, ja kertoa tämänviikkoisesta kehityskeskustelustani. Normaalista kaavasta poiketen esimieheni aloitti keskustelun kysymällä innoissaan, mitä minulle ja yksityiselämääni kuuluu. Tällä hän tietenkin viittasi Pena-projektiin. Valitettavasti jouduin kertomaan, ettei vielä ole mitään kerrottavaa. Mukavaa oli kuulla sekin, että esimieheni kertoi nyt jo kauhulla odottavansa sitä aikaa, jolloin olisin poissa töistä. :) Perjantaina lähtiessäni aikaisemmin töistä kohti klinikkaa sain esimieheltäni vielä tsemppaukset ja taputukset olkapäälle. Mahtava asenne! Näillä pienillä eleillä voi saada toiselle todella hyvän mielen.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Kolmas inseminaatio

Tämä viikko on ollut todella piinaava, vaikkei varsinaisia piinapäiviä vielä ole eleltykään! Oma kroppa piti jännityksessä loppuun asti. Maanantaista alkaen minulla on ollut hyvin "ovuloiva" olo. Odotin hymynaamaa tiistaista asti ja, kun keskiviikkoiltaan mennessä ei ollut tapahtunut vielä mitään, olin vähällä heittää jo hanskat tiskiin. Emme pääsisi tässä kierrossa ollenkaan inssiin! Torstaiaamuna herätys oli kuitenkin mieluinen ja hymynaama ilmestyi testiin - ihan niin kuin Pirkko oli edellisenä iltana luvannut minua rauhoitellessaan. :)

Soitin torstaina heti kahdeksalta klinikalle ja varasin inseminaatioajan, joka tuli perjantaille eli tälle päivälle. Alkuun olin hieman epäileväinen ja ajattelin, että ajankohta olisi aivan liian myöhäinen. Koko eilisen päivän alavatsassa tuntui olevan kunnon pirskeet: kauheaa kipuilua ja kramppailua. Tähän päälle vielä mukavat selkäkivut. Ei ollut enää yhtään epäselvää, etteikö olisi ovulaatioaika käsillä! En tuntenut eilen munasolun irtoamista, joten fiilikset olivat melko hyvät illalla nukkumaan mennessä: ehkä seuraavan päivän inssi ei sittenkään olisi yhtään hullumpi juttu.

Aamulla ehdimme Pirkon kanssa olla molemmat tunnin töissä, kunnes suuntasimme kohti klinikkaa. Olin jo puhelimessa saanut tietää, että meitä hoitanut lääkäri ei enää ole talossa, joten meitä hoitaisi toinen lääkäri. Aluksi tämä tuntui tuovan pientä lisäjännitystä inssiin, mutta onneksi uusi lääkäri oli todella ihana ja vaikutti raudankovalta ammattilaiselta. Toimenpiteessä tuli sellainen fiilis, että nyt olemme hyvissä käsissä.

Lääkäri kyseli aluksi vähän minun kierroistani ja kartoitti taustaani. Tämän jälkeen ultrasimme ja katsoimme tilanteen. Ja ajoitus tuntui tällä kertaa melko lailla täydelliseltä! Oma kroppani oli ollut hyvinkin hedelmällinen ja tuottanut jopa kaksi kunnon munarakkulaa, yksi kummaltakin puolelta! Olin itse asiassa itse melko varma jo ennen klinikalle menoa, että rakkuloita olisi kaksi. En oikein osaa edes selittää, mistä olin saanut tämän päähäni. Ovulaatiokivut ovat tosin tulleet kummaltakin puolelta ja vielä melko pahoina, joten ehkä se on saattanut olla osasyynä näille aatoksille. Toinen rakkuloista oli reilut 20 mm, toisen kokoa en muista. Lääkärin mukaan toinen rakkuloista näytti siltä, että se olisi jo puhjennut, mutta toinen oli vielä pinkeän näköinen ja näytti olevan kiinni. Myös limakalvo näytti kuulemma oikein hyvältä (paksuutta taisi olla 8,7 mm).

Siittiötkin olivat priimaa tavaraa. Tällä kertaa matkaan lähti noin 11 miljoonaa yksilöä. Mahdollisuuksien pitäisi siis olla hyvät: kaksi munarakkulaa ja iso kasa siimahäntiä. Eikö siitä nyt kaiken järjen mukaan pitäisi syntyä lapsi? Maatessani siinä tutkimuspöydällä teimme kuitenkin vielä jatkosuunnitelmia, mikäli tämä inseminaatio ei nyt johda raskauteen. Jos parin viikon päästä romahdamme alas pilvilinnoistamme, on edessä munanjohtimien aukiolotutkimus. Kiertoni on kuitenkin melko pitkähkö, joten inseminaationkin pitäisi onnistua vielä samassa kierrossa.

Nyt emme voi tehdä muuta kuin pitää kaikki peukut pystyssä ja toivoa parasta. Täytyy myöntää, että tilanneasetelma vaikutti sen verran hyvältä, että olimme molemmat aika pilvissä, kun tulimme klinikalta ulos. Mikäli tämä yritys ei onnistu, tullaan alas korkealta ja kovaa, mutta kai sitä nyt saa edes vähän haaveilla ja pitää toivoa yllä?! :)

Tästä alkavat piinapäivät ja parin viikon odotus. Onneksi luvassa on kaikkea kivaa ohjelmaa ja piinapäivien lopussa häämöttää vielä pääsiäisloma, joten eiköhän aika mene melko nopeasti (as if...)!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kertomisesta

Olemme pitäneet Pena-projektin omana salaisuutenamme. Emme ole kuulutelleet asiasta ystävillemme emmekä sukulaisillemme, vaikka välillä tuntuu siltä, että räjähdän kohta kaikista näistä salaisuuksista, jotka liittyvät hoitoihin. Tasaisin väliajoin keskustelemme Pirkon kanssa siitä, milloin asiasta olisi hyvä puhua lähipiirillemme. Tähän asti olemme kuitenkin päätyneet aina siihen, että odotamme vielä. Asia nousee otsikoihin lähinnä inseminaation ja piinapäivien yhteydessä, sillä nämä ovat hetkiä, jolloin tietämättömyys saattaa aiheuttaa käytännön ongelmia esimerkiksi alkoholin nauttimisen yhteydessä.

Etenkin viimeisen vuoden aikana meille on muotoutunut ystäviemme kanssa illanistujaisperinne: istumme tasaisin väliajoin yhdessä iltaa aina jonkun luona (tai joskus mahdollisesti ravintolassa), päivitämme kuulumisia, syömme hyvin ja nautimme muutaman lasin viiniä. Odotan näitä iltoja aina innolla enkä ole kertaakaan ollut juomatta (paitsi kerran syksyllä antibioottikuurin takia). Seuraavan illanvieton olemmekin sopineet parin viikon päähän meille. Kyseinen ilta osuu tietenkin (mahdollisiin) piinapäiviini, joten ihan periaatteen vuoksi en viitsi juoda. Ainoa pakoreittini olisi ollut kuskina toimiminen, mutta koska olemme kutsuneet kaverimme meille, on minun hankala toimia kuskina, kun ei minnekään ole tarvis lähteä! :) Millä ihmeen tekosyyllä voisin tällä kertaa luistaa juomisesta? Olisiko vain helpompi kertoa?

Toisaalta haluaisi pantata tietoa ja kertoa vasta sitten, kun jotain on oikeasti tapahtunut ja toivottavasti tuloillaan. Toisaalta haluaisi kertoa mahdollisimman pian, jotta asiasta voisi puhua. Välillä tuntuu myös ikävältä olla kertomatta - ikään kuin valehtelisin omille ystävilleni, en kerro heille kaikkea, vaikka tiedän, että voin luottaa heihin missä tahansa asiassa. Jos kertoisimme, meidän ei tarvitsisi aina varoa jokaikistä sanaa, jonka suustaan ulos päästää, vaan voisimme keskustella taas normaalisti! Kun meiltä kysyttäisiin, mitä kuuluu, voisimme vastata kertomalla siitä, miten hoidoissa on edetty, sen sijaan, että yhdestä suusta naurahdamme aavistuksen hermostuneesti: "Meille ei kuulu mitään uutta." Olisi ehkä helpompaa ja helpottavaa kertoa, mutta siitä huolimatta jokin pieni ääni sisälläni käskee olla hiljaa. Ei vielä! Ei nyt, kun mitään ei ole vielä tapahtunut!

Tällä hetkellä projektistamme tietävät ainoastaan meidän molempien esimiehet. Hoitojen takia jouduimme vuodenvaihteen tienoolla paljastamaan heille salaisuutemme. Olen joutunut olemaan töistä poissa ainoastaan yhden tunnin, joten sikäli olen selvinnyt vielä aika vähällä. Ennakoin kuitenkin ennen edellistä hoitokertaa ja keskustelin esimieheni kanssa, sillä poissaolon järjestäminen on paljon helpompaa, kun toinen tietää, mitä on tekeillä.

Onneksi meidän kummankin esimiehet ovat aivan loistavia! Molemmat näyttivät vihreää valoa poissaoloille ja sanoivat, että työt hoituvat kyllä jotenkin. Jännitin kertomista esimiehelleni todella paljon - olihan tuo ensimmäinen kerta, kun puhuin asiasta kenellekään muulle kuin Pirkolle. Ääneni tärisi varmasti pahemmin kuin seitsemännellä luokalla pitäessäni esitelmää lempielokuvastani. Esimieheni otti asian kuitenkin todella ihanasti. Parasta oli mielestäni se, kun hän kysyi, saisiko tiedustella minulta ihan uteliaisuudesta, miten tämä käytännössä tapahtuu, kun hänellä itsellään ei ole tällaisista tilanteista minkäänlaisia kokemuksia. Jo tämä pieni kommentti ja mielenkiinto meitä kohtaan sai kyyneleet silmiini ja sydämen pakahtumaan onnesta: ihanaa, että minut hyväksytään työpaikallani juuri sellaisena kuin olen!

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Tauko tekee hyvää

Nopeasti on taukokuukausi mennyt! Jos tämä uusi kierto on normaali, pitäisi ensi viikolla toivottavasti päästä kolmanteen inssiin. Taukokuukauden alussa olin aika maassa sen takia, että yksi kierto jäi välistä, mutta täytyy myöntää, että on ollut ihan mukava olla ajattelematta kiertopäiviä tai piinaavasti odotella hymynaamoja tai plussia. Tuli jopa sellainen olo, että eivät nämä taukokuukaudet yhtään haittaa: ehtii tehdä paljon muuta, nauttia tuon paremman puoliskon seurasta ja saada ehkä vähän erilaista perspektiiviä tähän projektiin.

Tauon aikana on tullut tehtyä vähän kaikenlaista. Onneksi töissä on ollut välillä niin kiire, että ajatukset väkisinkin lipuvat pois Penasta. Viime viikolla tuli myös lomailtua, mutta valitettavasti lähes koko viikko meni sairastaessa. Onneksi meillä ei ollut mitään suuria suunnitelmia, joten sikäli  kipeänä olo ei haitannut niin paljoa. Oli oikeastaan ihan mukava vain maata sohvalla ja katsoa televisiota hyvällä omallatunnolla! Ja kerrankin ei tarvinnut stressata siitä, miten työt hoituvat sillä aikaa, kun on sairaana. Loman aikana alkoi myös uusi kierto, joten senkin takia fiilis oli räkänokasta huolimatta hyvä.

Yleisesti fiilikset onnistumisen suhteen menevät kuin vuoristorataa. Olen huomannut itselläni kolme erilaista ajattelutapaa:

1) Tämä kierto on nyt meidän kierto! Koska edellinen jäi välistä, on meillä nyt mukamas (:D) hyvät mahdollisuudet onnistua. Nyt on ihan taatusti meidän vuoro!

2) En taatusti ovuloi tässä kierrossa ollenkaan. Viime kierrossa LH-huippu oli hieman aikaisemmin kuin normaalisti ja muutenkin kaikki näytti hyvältä (paitsi meidän kannalta se lauantaiovulaatio), joten tässä kierrossa on takuulla jotain mätää.

3) Päästäisiin nyt vaan siihen inssiin, joten olisi sekin ohi. Se ei kuitenkaan onnistu, joten mitä pikemmin saa sen alta pois, sitä pikemmin päästään aukiolotutkimukseen ja sitä pikemmin voidaan tuonnempana aloittaa ivf-hoidot, koska ei me näillä inseminaatioilla kuitenkaan saada mitään aikaiseksi.

Yhden päivän aikana saatan käydä helposti kaikki nämä fiilikset läpi (joskus jopa useampaan kertaan), joten ei ihme, että Pirkko väittää minua ailahtelevaksi. Täytyy myöntää, ettää säälin Pirkkoa jo nyt mahdollisten tulevien raskaushormonien aiheuttamien mielialanvaihteluiden takia. Jos normaalistikin olen jo sietämätön, minkälainen minusta tulisi kunnon hormoneilla varustettuna?!

Nyt ei auta kuin odottaa. Laitan kaikki mahdolliset peukut pystyyn, että ovulaatio tulisi normaalisti ensi viikolla. Viikonlopulle sen ei pitäisi tällä kertaa millään ilveellä osua. Tänään aion nauttia lounaaksi sushia ja illalla punaviiniä ja toivon, etten saisi korkata seuraavaa punaviinipulloa vuoteen, vaan joutuisin hyvästä syystä kärvistelemään seuraavat 12 kuukautta!