lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ensimmäinen ultra ja muita kuulumisia

Eilen se päivä vihdoin koitti! Varhaisultra. Pääsimme näkemään Penan ensimmäistä kertaa! Siellä se pötkötteli onnellisena, ja sydän pampatti tiuhaan tahtiin. Kaikki näytti olevan niin kuin pitääkin. Muutama kyynel siinä kyllä vierähti poskelle, kun näky ilmestyi ruudulle. Oli jotenkin epätodellista ja vaikea uskoa, että kaikki tuo tapahtuu minun sisälläni.

Laskettu aika on helmikuun alussa. Yhden laskurin mukaan lääkäri sai 4.2. ja toisen 3.2. Koska kaikki applikaatiot, joita olemme itsellemme ladanneet, sanovat, että laskettu aika on 3.2., aiomme nyt mennä sen mukaan, kunnes jossakin myöhemmässä ultrassa mahdollisesti toisin todetaan.

Vieläkään en ole täysin sisäistänyt koko tapahtumaa todeksi. On vaikea ymmärtää sitä, että meistä tulisi ensi vuonna vanhempia, mikäli kaikki menee hyvin. Välillä saan myös pieniä "paniikkikohtauksia" siitä, että emme todellakaan ole valmiita vanhemmiksi, eihän meillä ole harmainta aavistustakaan siitä, miten vauvaa hoidetaan, eikä meillä ole yhtikäs mitään hankittuna! Noh, nämä fiilikset tulevat ja menevät, mutta pohjimmiltani tiedän kyllä, että me selviämme.

Tämä oli nyt toivottavasti viimeinen kerta vähään aikaan, kun asioimme klinikalla. Vastaanotto oli nyt yhtä ystävällistä kuin aina ennenkin. Ainoastaan tuo yksi aiemmin mainitsemani puhelu oli hienoinen miinusmerkki klinikalle. Lääkäri puhui meille sisarusvarauksen mahdollisuudesta, mutta päätimme jäädä pohtimaan asiaa. Tällä hetkellä tuntuisi oudolta lähteä varailemaan mitään, sillä emme edes tiedä, haluammeko enempää lapsia. Ja jos haluamme, onko sillä geneettisyydellä loppujen lopuksi niinkään väliä? Emme siis sanoneet vielä juuta emmekä jaata, vaan ajattelimme pohtia asiaa kesän ajan ja palata sen jälkeen asiaan, jos varauksia haluamme tehdä.

Muuten täällä meneekin ihan hyvin. Erinäiset raskausoireet vaivaavat välillä enemmän ja vähemmän. Tällä hetkellä päällimmäisenä taitaa olla jatkuva väsymys. Myös etova olo on jatkunut jo jonkin aikaa. Onneksi en kuitenkaan ole vieläkään joutunut oksentamaan. On tosin todella vaikea keksiä mitään syömistä, sillä tuntuu siltä, etten saa oikein mitään suusta alas. Kaikki asiat vain etovat.

Selvisimme myös edellisestä viikosta, kun jouduimme majoittamaan meille puolituntemattomia ulkomaalaisia vieraita ja esittelemään Suomea. Pientä lisäjännitystä tähän toi se, että juuri sinä päivänä, kun vieraat saapuivat, alkoi minulta tulla pientä rusehtavaa tuhruvuotoa. Tai ei sitä ehkä ihan vuodoksikaan voi kutsua, sillä määrät olivat niin minimaalisia. Tätä jatkui muutaman päivän, mutta pelästyttihän se aika lailla - etenkin kun minulta ei aiemmin ollut tullut minkäänlaista vuotoa. Alussa ehdimme jo ajatella, että raskaus on mennyt kesken (ja millä ajoituksella!), mutta onneksi vuoto ei missään vaiheessa lisääntynyt ja googlekin osasi kertoa meille tuon olevan normaalia. Onneksi tuhruilu loppui kahden päivän jälkeen ja oma mielenrauhakin palasi ennalleen.

Täytyy tosin myöntää, että jossain vaiheessa vierailun aikana meinasi loppua usko omaan jaksamiseen ja ajattelinkin, etten selviä rupeamasta hengissä. Viimeiset päivät tekivät jo aika tiukkaa, mutta kiukulla selvittiin niistäkin. Kun ajoimme kotiin lentokentältä, makasin pari päivää putkeen sohvalla nukkuen, koska voimat olivat niin vähissä. Hyvä, jos vieläkään jaksan nousta sohvan nurkasta ylös! Olen tosin ajatellut, että nyt saan levätä hyvällä omallatunnolla niin paljon kuin haluan. Onneksi on loma! Ja onneksi televisiosta tulee iltaisin jalkapalloa, joten on sentään mielekästä tekemistä. :)

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Puheluita

Soittelin klinikalle jo jonkin aikaa sitten ja kerroin positiivisesta tuloksesta. Puhelu oli mielestäni hieman outo. Olin etukäteen lukenut monista blogeista, kuinka klinikalla ollaan vilpittömästi iloisia positiivisista tuloksista ja onnitellaan yleensä puhelimessa. Palvelu klinikalla oli ollutkin ihanaa ja ystävällistä, joten tottakai odottelin vähän edellä mainitun kaltaista vastausta luurin toisesta päästä. Kerrottuani positiivisesta testistä kätilö tokaisi: "No niin, katsotaan sitten, milloin tulet alkuraskauden ultraan." Öööö, okei, katsotaan vaan. Se olisikin ollut seuraava kysymykseni, voisimmeko varata ajan ultraan. Puhelun lopuksi kätilö vielä sanoi, että älä ole yhteydessä neuvolaan, tulkaamme ensin klinikalle 2-3 viikon päästä ja vasta sitten voi ottaa neuvolaan yhteyttä. Aha, niin kai sitten!?

Kaiken kaikkiaan puhelusta jäi vähän outo fiilis. En saanut yhtään onnittelua ja sitten vielä kiellettiin neuvolaan soittaminen. Protokolla tuntui minusta hieman erikoiselta. No, mitäpä tuosta. Se nyt oli vain yksi puhelu. Tottelinko kuitenkaan kätilön neuvoa olla soittamatta neuvolaan? En tietenkään. Aluksi ajattelin, että en vielä soita ja kyllä ne siellä klinikalla tietävät. Vajaan viikon päästä päätimme Pirkon kanssa, että soitetaan vaan, niinhän kaikki heteroparitkin tekisivät siinä vaiheessa normaalisti! Olin myös lukenut jostain blogista, että pk-seudulla neuvoloissa saattaa olla ruuhkaa kesän takia. Ajattelin siis varmistaa, että saisimme ajan jonkin inhimillisen odotuksen päähän.

Puhelu neuvolaan olikin sitten täysin erilainen kuin klinikalle. Puhelimeen vastannut hoitaja oli kyllä täysin oikeassa työssä! Hän oli sydämellinen, kertoi ohjeita ja neuvoja ja onnitteli meitä vilpittömästi. Kuultuaan, että olemme naispari, kyseli hän vähän myös hoidon taustoista. Tästä puhelusta tuli itselle todella hyvä fiilis! Jotkin vinkit olivat myös oikein hyödyllisiä ja ihmettelinkin hieman, miksi klinikalla kiellettiin soittaminen. Olisivathan arvokkaat neuvot jääneet kuulematta ja olisin saanut tietää ne vasta monta viikkoa myöhemmin.

Tällä hetkellä odotamme ensi viikon lopulla olevaa varhaisultraa. Laskureiden mukaan nyt on menossa rv 5+5. Oireista päätellen jotain tuolla mun sisällä tapahtuu, mutta täysin varma ei voi tietenkään olla, ennen kuin sinne pääsee kurkkaamaan. Vähän jännittää ja pelottaa, mutta nautimme kuitenkin jokaisesta päivästä ja epäuskoisena seuraamme kännykästä raskauspäivien etenemistä. Voiko tämä oikeasti koskea meitä? Olemmeko me oikeasti raskaana? Ehkä tämä realisoituu itsellekin paremmin vasta siinä vaiheessa, kun pääsemme ultraan. Onneksi meillä on tiedossa seuraaville kuudelle päivälle melko hektistä ohjelmaa, joten aika kuluu varmasti nopeasti. Toivon vain, että oma kuntoni ei tästä huonone ja jaksan hyvin, jotta mitään epäilyksiä tilastani ei heräisi.

Ensimmäisten viikkojen iloja

Täällä ollaan edelleen raskaana - ainakin oireiden perusteella. Pirkolle olenkin jo ehtinyt muutamaan otteeseen manata koko lastenhankintaideaa. Olen myös tehnyt selväksi sen, että jos joskus tehdään toinen, saa Pirkko sitten tehdä sen! :D

No ei, ei täällä nyt ihan niin pahasti ole asiat (onneksi), mutta välillä olo tuntuu todella kuvottavalta. Pönttöä en ole vielä joutunut halailemaan, mutta muutaman päivän on jo jatkunut etova olo eikä oikein tee mitään ruokaa mieli. Syömisen ajan olo on hetkellisesti parempi, mutta lähes saman tien etova olo palaa. Toivottavasti ei tästä pahenisi, sillä tämän kanssa pystyn vielä hyvin elämään.

Menkkamaiset kivut selässä, kyljissä, nivusissa ja kohdun seutuvilla ovat tulleet kaveriksi myös viimeisen parin päivän aikana. Onneksi nämäkin tuntuvat menevän hieman aaltoilevasti, eli välillä on ihan hyvä olo, välillä vähän huonompi.

Rinnat ovat edelleen arat ja todella isot. Maanantaina kävimmekin loman alun kunniaksi shoppailemassa mulle uusia rintsikoita. Vanhat kun eivät mahdu enää päälle! Muutenkin olo tuntuu melko turvonneelta. Aina syömisen jälkeen vatsa pömpöttää pitkään sen näköisesti, kuin olisi jo paljon pidemmällä raskaudessa. Löysiä vaatteita olen yrittänyt tonkia kaappien perukoilta, sillä kaikki vaatteet tuntuvat kiristävän ja puristavan, mikä taas lisää pahaa oloa. Onneksi Pirkko on minua pidempi, joten voin siirtyä ensin käyttämään hänen vaatteitaan ja vasta sen jälkeen turvautua uusiin vaatteisiin.

Jotta tästä ei tulisi taas hehtomittainen postaus, taidan kertoa muista kuulumisista toisessa postauksessa.