Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapset. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. syyskuuta 2017

Penulle pikkusisaruksia?

Kun poistuimme klinikan hellästä huomasta reilu vuosi sitten, pähkäilimme jonkin aikaa, pitäisikö tehdä sisarusvaraus siittiöistä. Päätimme, että emme viitsi maksaa montaa sataa euroa siitä, että säilöisimme jotain, jolle ei välttämättä koskaan ole käyttöä. Emme kokeneet oleelliseksi myöskään sitä, että mahdolliset tulevat sisarukset olisivat biologista sukua keskenään (JOS nyt koskaan enää ryhtyisimme leikkiin uudestaan).

Välillä tulee jännän nostalginen olo, kun alkaa ajatella, että vuosi sitten olin raskaana ja olimme jo niin ja niin pitkällä. Myös Penun möngerrystä muistelee välillä kaiholla: kuinka hassua se oli, että joku pyöri tuolla mahassa! On siis täysin totta, että aika kultaa muistot. Ainakin näin on käynyt raskausajan kohdalla. Valitettavasti en voi sanoa samaa synnytyksestä.

Synnytys oli meille molemmille melko traumaattinen kokemus, joten kumpikaan meistä ei haluaisi kokea sitä enää uudelleen. Muistan myös itse sanoneeni monta kertaa raskausaikana, että jos joskus hairahdan puhumaan jotain sen suuntaista, että haluaisin kokea tämän uudestaan, saa minut palauttaa nopeasti takaisin maanpinnalle ja muistuttaa siitä, kuinka kamalaa koko raskausaika oli. Kaikki synnytyksen jälkeiset krempat ja vaivat ovat myös sellaisia, että ei kiitos, ei enää uudestaan.

Nyt kun synnytyksestä on kulunut yli puoli vuotta ja Penu kasvaa vauhdilla, voin todeta, että teimme täysin oikean ratkaisun sisarusvarauksen kohdalla. Olemme jo useasti puhuneet Pirkon kanssa siitä, että lapsilukumme on täynnä emmekä halua enää lapsia. On ihana keskittyä Penuun ja hemmotella häntä ja antaa hänelle mahdollisuus harrastaa erilaisia asioita, joihin ei välttämättä olisi rahaa, jos lapsia olisi useampia. Lapsentekoprojektikaan ei ole mikään kovin halpa, vaan siihen saisi helposti uppoamaan pienen omaisuuden, joten voi olla, etteivät kukkaronnyörit antaisi myöten.

Ei, Penulle ei siis ole tulossa pikkusisaruksia. Me nautimme rakkaasta Penustamme koko rahan (siis ihan kirjaimellisesti) edestä! :D :D Koskaan ei tosin pitäisi sanoa ei koskaan, sillä voihan olla, että mieli on täysin muuttunut viiden vuoden päästä, mutta tällä hetkellä olen todella iloinen meidän omasta pienestä perheestämme enkä voisi olla onnellisempi: minulla on maailman paras vaimo ja täydellinen tytär!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Milloin on meidän vuoro?

Milloin saan mennä lastentarvikeliikkeisiin hypistelemään rattaita ja lastenosastoille ihastelemaan vauvanvaatteita? Kuinka kauan pitää vielä odottaa? Missä vaiheessa uskallan ylipäänsä ostaa yhtään mitään? Halu olisi välillä valtavan suuri, mutta pelkkä ajatuskin kauppaan menemisestä saa kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Mitä? Mekö? Eihän meillä ole lapsia! Mitä me siellä vauvanvaateosastolla tekisimme?

Täytyy myöntää, että en ole koskaan kunnolla edes käynyt lastenvaateosastolla! Minulla ei ole minkäänlaista käryä vauvanvaatteiden ko'oista. Minkä kokoisia vaatteita vastasyntynyt tarvitsee? Entä vuoden ikäinen? Onko lastenvaatteissa jonkinlaista muotia vai mennäänkö vuodesta toiseen samanlaisilla kuteilla?

Olemme Pirkon kanssa tehneet linjauksen, että emme osta mitään vauvoihin liittyvää, ennen kuin olemme tehneet positiivisen raskaustestin (voisiko plussa tulla ehkä jo ensi viikolla? Apua!). Oikeastaan tämä on ihan hyvä päätös, sillä tuntuisi hullulta ostaa vaatteita ja tavaroita, kun tulevaisuudesta ei ole minkäänlaista varmuutta. Itse olen laittanut rajaksi plussan, mutta Pirkko on asiassa selvästi minua tiukempi: vasta sitten, kun olisi selvitty riskiviikoista. Salaa virnuilen ja myhäilen itsekseni: eihän se minua voi estää, voisin hyvin käydä työpäivän jälkeen vähän shoppailemassa! Toisaalta kuitenkin pelottaa valtavasti pelkkä ajatuskin Pena-hankinnoista: Mitä jos raskaus menisi kesken ja meillä olisi kauhea määrä vaatteita ja muuta muistuttamassa asiasta? Mitä jos emme lopulta koskaan saisikaan lasta? 

Kotonakaan meillä ei ole vielä mitään lapsiin liittyvää: ei leluja, ei kirjoja, ei vaatteita, ei yhtään mitään. Kotimme suorastaan huutaa lapsettoman pariskunnan ilosanomaa! Asunnostamme ei mitenkään osaisi tällä hetkellä päätellä, että haaveilemme lapsista. Kodissamme ei ole huomioitu lapsivieraitakaan millään tavalla, sillä meillä ei oikeastaan koskaan käy lapsivieraita. Muistan ainoastaan yhden kerran, jolloin täällä on temmeltänyt pieni polvenkorkuinen nappula. Hänellekään ei ollut antaa minkäänlaisia leluja, vaan lähinnä nostelimme häthätää kynttilät ja muut särkyvät esineet käden ulottumattomiin. Muksulle iskettiin käteen keittiöstä löytynyt vispilä, joka sillä hetkellä sai toimittaa lelun virkaa.

Lapsi olisi kuitenkin enemmän kuin tervetullut. Tiedän jo nyt, että emme vain me itse täyttäisi, vaan myös tulevat isovanhemmat täyttäisivät kaappimme leluilla, vaatteilla ja kaikilla muilla ihanilla hankinnoilla. Tällä hetkellä ainoita salaisuudestamme muistuttavia todisteita ovat nurkissa lymyilevät ovulaatiotestit, raskaustestit, foolihappopillerit ja erinäiset lippulappuset, joita klinikalta tarttuu matkaan mukaan. Odotan kuitenkin kuin kuuta nousevaa, milloin nurkissa lojuisivat rattaat ja legot ja kasa ihania pieniä vaatteita.

Milloin on meidän vuoro?

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Prinsessoja ja pitsiunelmia?

Ostimme Pirkon kanssa oman asunnon vajaa vuosi sitten ja pääsimme muuttamaan uuteen kotiimme viime keväänä. Emme ole suuria sisustajia, mutta jonkinlainen maku meillä on ja pidämme onneksi samanlaisista asioista. Seinät ovat saaneet väriä lähinnä erilaisista harmaan sävyistä. Huonekaluissa olemme tykästyneet yksinkertaisiin muotoihin ja valkoiseen, mustaan ja harmaaseen väriin. Kevään ja kesän aikana saimmekin sisutettua kotiamme meidän mittapuullamme aika kivasti. Panostimme kerralla uusiin huonekaluihin melkoisen summan, kun ajattelimme, että ne kestävät varmasti useita (kymmeniä) vuosia.

Työhuone ja makuuhuone jäivät äkillisessä sisustuspuuskassa kuitenkin vähän kesken. Näin jälkikäteen ajateltuna oli onni, ettemme ehtineet toteuttaa kaikkia niitä suunnitelmia, joita meillä alussa oli. Mikäli Pena-suunnitelmat toteutuvat, voimme pienellä muokkauksella saada työhuoneestamme Penalle sopivan huoneen. Tässä Pena-projektissa olen ollut vähän huolissani siitä, miten saisimme lapselle tilaa tähän huusholliin. Täytyykö meillä olla viimeisen päälle sisustettu lastenhuone? Täytyykö lastenhuoneen seinät tapetoida pinkillä kuviotapetilla? Saako lastenhuoneen seinät olla harmaat? Entä jos ei tykkää mistään lällyistä lapsijutuista?

Katselin taannoin kuvia erilaisista lastenhuoneista ja hämmästyin, kuinka paljon siellä oli omaa silmää miellyttäviä toteutuksia. Olin kuvitellut, että kaikki lastenhuoneet ovat täynnä pitsiä, pellavaa, prinsessakuvioita ja vaaleanpunaisia hepeneitä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan mukana oli jonkin verran harmaita seiniä (onneksi!) ja graafisia kuvioita. Tämä onneksi rauhoitti mieltäni siinä määrin, että päätin olla tekemättä sisustuksesta sen suurempaa kriisiä. Toki kuvista löytyi myös sisustusratkaisuja, joissa haikara näytti oksentaneen keskelle huonetta ja maalaisromantiikka suorastaan pursusi ovista ja ikkunoista.

Mahdan olla todella outo, kun kaikki lällyt lapsijutut saavat lähinnä oksennusrefleksit toimimaan. Joskus kun on joutunut etsimään kavereille/tuttaville onnittelukortteja tulevasta perheenlisäyksestä, tuntuu siltä, että hyllyt notkuvat vaaleanpunaisia prinsessakortteja erilaisine runoineen ja krumeluureineen. Oikein etsimällä saa etsiä mahdollisimman pitsitöntä ja värssytöntä korttia! Onneksi sellaisiakin on aina löytynyt.

Tämä lällyinhotus ei koske vain sisustusta ja kortteja, vaan olen huomannut, että myös tietyt sanat saavat välillä verenpaineeni kohoamaan. En voi sietää sitä, että pieniä lapsia nimitetään aina prinsseiksi ja prinsessoiksi. Jopa sana vauva on minulle aavistuksen liian lälly, enkä siitä johtuen usein käytäkään sitä. En myöskään osaa käyttää luonnollisesti sanoja nyytti, käärö, masuasukki jne. Olenkin siis päätynyt käyttämään sanaa perheenlisäys. Se on mielestäni tarpeeksi neutraali. En tiedä, johtuuko tämä tiettyjen sanojen aiheuttama inhotusreaktio siitä, etten ole koskaan ollut paljon lasten kanssa tekemisissä. Mahtaako sitä itse muuttua lässyttäjäksi siinä vaiheessa, jos Pena tulee?

lauantai 12. syyskuuta 2015

Sosiaalinen tyhjiö

Tänään kävimme vaimon ja parin kaverin kanssa brunssilla. Nyt kun töissä alkaa taas olla aika kiire, tuntuu siltä, ettei ystäviä ehdi nähdä enää ollenkaan. Viimeiset pari viikkoa onkin mennyt sosiaalisessa tyhjiössä. Lähinnä olemme vaimon kanssa illat maanneet sohvalla ja keränneet voimia seuraavaan työpäivään. Välillä sitä miettii, miten ihmeessä sitä koskaan jaksaisi tässä sivussa hoitaa vielä lasta, hakea sitä päiväkodista ja kuljettaa harrastuksiin yms., kun tuntuu ettei aina aikaa riitä edes itselle. Luulen kuitenkin, että lapsen myötä arki muuttuisi niin totaalisesti, että kaikki lapseen liittyvät asiat hoituisivat täysin luonnollisesti. Ehkäpä tällaisesta ei vielä kannata ottaa stressiä.

Brunssin kaltaiset irtiotot ovat mukavia, kun saa kaikki (tai ainakin lähes kaikki) ajatukset pois Pentti-Sakarista ja meidän projektista. Tuntuu siltä, että viime aikoina emme vaimon kanssa ole oikein muusta puhuneetkaan kuin Penasta. Lähes päivittäin tulee tilanteita, kun toinen meistä tokaisee "toivottavasti meidän Penasta ei tulisi tuollaista" tai "tulisipa meidän Penasta yhtä söpö", joten projekti on läsnä oikeastaan kaikkialla, missä liikumme. Nykyään ei asiaa edes tule kauheasti ajateltua, kun kommentoi jonkun toisen lapsia ja heidän tekemisiään. Tämän takia vähän pelkäänkin, että yhtenä kauniina päivänä, kun olemme jossain kaveriporukalla, lipsauttaa toinen meistä jonkinlaisen Penaan liittyvän kommentin. Vaikka brunssilla oli ihana käydä ja jutella kavereiden kanssa kaikista muista asioista, joutui itse koko ajan vähän pinnistelemään, ettei vahingossa sano jotain ohi suun.

Viime aikoina mulle on välillä tullut myös sellainen fiilis, että tämä Pena-projekti loistaa meistä jo kilometrien päähän. On vähän samanlainen olo kuin silloin, kun olimme jo yhdessä emmekä olleet kertoneet asiasta vielä kenellekään, ja kuitenkin kaikki kaverimme olivat tienneet asiasta jo pitkän aikaa. Ja me kun kuvittelimme, että kukaan ei huomaa mitään. :) Mä luulen, että mun otsassa kimaltelee isoilla kirjaimilla sana VAUVA, mutta kukaan ei vaan kehtaa sanoa siitä mulle mitään.

Emme ole koskaan olleet Pirkon kanssa lapsivastaisia, mutta ennen kuin me keksimme aloittaa tämän Pena-projektin, emme oikeastaan puhuneet lapsista mitään. Saatoimme joskus kommentoida toisillemme (tai kavereillemme) huonosti käyttäytyvistä lapsista, jos heitä sattui pyörimään lähistöllä. Mietimme välillä, eikö tuonkaan muksun vanhemmat ole kasvattaneet lastaan yhtään paremmin. (Näin lapsettomanahan on tietenkin todella hyvä arvostella toisten kasvatusmetodeja! :D) Viime aikoina olemme Pirkon kanssa kuitenkin muuttuneet selvästi (ainakin omasta mielestäni). Huomioimme ympärillämme olevat lapset aivan eri tavalla. Nykyään jos kuulemme jonkun lapsen huutavan täyttä kurkkua, katsomme vain toisiamme kauhistunut ilme kasvoilla ja tiedämme, mitä toinen ajattelee: tuo on myös meidän tulevaisuuttamme, jos Pena joku päivä päättää tulla maailmaan. Luulen siis, että tämä hienoinen muutos käyttäytymisessämme saattaa olla sen verran läpinäkyvää, että parhaat ystävämme ovat jo täysin perillä vauvahaaveistamme.

Välillä on siis todella haastavaa yrittää olla "normaalisti", ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Olenkin miettinyt, johtuuko sosiaalinen tyhjiömme oikeasti vain kiireistä vai siitä, että tiedostamatta yritämme välttää kaveriporukoita, jotta emme paljastaisi salaisuuttamme. Onneksi ensi viikollekin on jo sovittu ohjelmaa ystävien kanssa, joten ehkä mun ei tarvitse huolestua siitä, että hautaudumme täysin töiden alle tai sohvannurkkaan.

maanantai 17. elokuuta 2015

Miten niitä lapsia oikein tehdään?

Niin, että milläs keinolla me sitten aiomme lisääntyä?

Oikeastaan meille on alusta asti ollut jotenkin selvää, että aiomme mennä klinikalle ja käyttää tuntematonta luovuttajaa. Ajatus koti-inseminaatiosta ei tunnu meidän kohdallamme hyvältä vaihtoehdolta. Tuttavistamme ei löydy ketään, keneltä edes voisimme harkita kysyvämme mahdollista luovutusta, ja jo pelkkä ajatus täysin vieraan ihmisen etsimisestä itse, ei tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Haluaisimme myös, että lapsi on täysin "meidän" eikä ohessa pyörisi kolmatta osapuolta (toki on mahdollista, että tunnettukaan luovuttaja ei olisi kuvioissa mukana). Toisaalta leikittelimme joskus ajatuksella, että mahdollinen isä (tai isät) olisi siitä kätevä, että vastuuta voisi jonkin verran jakaa.

Päädyimme kuitenkin siihen, että tammikuussa astelemme sisään klinikalle X (tämäkin on vielä hieman pohdinnan alla, vaikka joku suosikki onkin jo mielessä) ja laitamme rattaat pyörimään tässä projektissa ihan kunnolla.

Kumpi sen lapsen sitten synnyttää?

Minä. Tämäkin oli jotenkin itsestäänselvä valinta. Kumpikin meistä on ollut jotenkin synnytyskammoinen, ja itse olenkin lapsesta lähtien sanonut, että jos lapsia hankin, niin haluaisin adoptoida ulkomailta. Tiedostan kuitenkin, että tuo ei meidän tapauksessamme ole mahdollista (tai ainakaan helppoa), joten adoptio ei ollut edes vaihtoehto. Niinpä jommankumman meistä täytyy synnyttää. En edes tiedä, miten minä valikoiduin täksi henkilöksi, mutta valinta oli meille täysin luonnollinen. Ehkäpä jossain mieleni perukoissa haluan kokea raskauden ja sen pyöreän vatsan.

Tällä hetkellä emme vielä tiedä, haluammeko enemmänkin lapia. Jotenkin ajatus tuntuu liian kaukaiselta, että osaisi tehdä mitään päätöksiä. Tähän asti kaikki valinnat ovat tulleet täysin luonnollisesti, joten luotan siihen, että jos sen aika joskus tullee, tiedämme siinä vaiheessa, haluammeko lisää lapsia ja kuka ne synnyttää. Otamme siis kaiken päivä kerrallaan.