maanantai 17. elokuuta 2015

Miten niitä lapsia oikein tehdään?

Niin, että milläs keinolla me sitten aiomme lisääntyä?

Oikeastaan meille on alusta asti ollut jotenkin selvää, että aiomme mennä klinikalle ja käyttää tuntematonta luovuttajaa. Ajatus koti-inseminaatiosta ei tunnu meidän kohdallamme hyvältä vaihtoehdolta. Tuttavistamme ei löydy ketään, keneltä edes voisimme harkita kysyvämme mahdollista luovutusta, ja jo pelkkä ajatus täysin vieraan ihmisen etsimisestä itse, ei tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Haluaisimme myös, että lapsi on täysin "meidän" eikä ohessa pyörisi kolmatta osapuolta (toki on mahdollista, että tunnettukaan luovuttaja ei olisi kuvioissa mukana). Toisaalta leikittelimme joskus ajatuksella, että mahdollinen isä (tai isät) olisi siitä kätevä, että vastuuta voisi jonkin verran jakaa.

Päädyimme kuitenkin siihen, että tammikuussa astelemme sisään klinikalle X (tämäkin on vielä hieman pohdinnan alla, vaikka joku suosikki onkin jo mielessä) ja laitamme rattaat pyörimään tässä projektissa ihan kunnolla.

Kumpi sen lapsen sitten synnyttää?

Minä. Tämäkin oli jotenkin itsestäänselvä valinta. Kumpikin meistä on ollut jotenkin synnytyskammoinen, ja itse olenkin lapsesta lähtien sanonut, että jos lapsia hankin, niin haluaisin adoptoida ulkomailta. Tiedostan kuitenkin, että tuo ei meidän tapauksessamme ole mahdollista (tai ainakaan helppoa), joten adoptio ei ollut edes vaihtoehto. Niinpä jommankumman meistä täytyy synnyttää. En edes tiedä, miten minä valikoiduin täksi henkilöksi, mutta valinta oli meille täysin luonnollinen. Ehkäpä jossain mieleni perukoissa haluan kokea raskauden ja sen pyöreän vatsan.

Tällä hetkellä emme vielä tiedä, haluammeko enemmänkin lapia. Jotenkin ajatus tuntuu liian kaukaiselta, että osaisi tehdä mitään päätöksiä. Tähän asti kaikki valinnat ovat tulleet täysin luonnollisesti, joten luotan siihen, että jos sen aika joskus tullee, tiedämme siinä vaiheessa, haluammeko lisää lapsia ja kuka ne synnyttää. Otamme siis kaiken päivä kerrallaan.

3 kommenttia:

  1. Meillä mietittiin pitkään ja hartaasti synnyttävää osapuolta, mutta päädyttiin lopulta järjellä siihen, että minä nuorempana olen ensisijaisesti hoidettava. Jos ei ala onnistumaan niin mietimme sitten uudelleen.

    Ajatus jättimäisestä kivikovasta pallomahasta suoraan sanottuna hieman kauhistuttaa minua. Silmäni meinasivat pullahtaa päästä, kun näin elokuussa viimeisillään raskaana ollutta työkaveria ja hänen "yksiötään". Mutta kuten Väestöliiton psykologi/pariterapeutti lohdutti: siihen ehtii 9 kuukauden aikana tottua, koska ei se yhdessä yössä pullahda isoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kauhistuttaa lähinnä synnytys - ei niinkään se vatsa. Mutta samalla tavalla olen koittanut psyykata itseäni: 9 kuukauden aikana ehtii hyvin totutella. :)

      Poista
    2. En ole antanut itselleni vielä lupaa täysin ajatella mahdollista edessä olevaa synnytystä. Siskojen synnystarinat ovat kuulostaneet aika värikkäiltä.

      Poista