Perheen sisäinen adoptio

Stressasin etukäteen perheen sisäistä adoptiota monestakin syystä. Eniten pelkäsin sitä, että prosessi pitkittyisi kuukausien mittaisiksi ja Penulla olisi yksi virallinen vanhempi vielä yksivuotissyntymäpäivänäänkin. Lisäksi minua ärsytti (tai ärsyttää edelleenkin) se, että ylipäänsä joudumme käymään adoptioprosessin läpi. Onko Suomen lainsäädännön pakko olla niin aataminaikainen ja sateenkaariperheiden lapsia syrjivä? Olisi lapsen etu, että heillä olisi syntymästä asti kaksi vanhempaa! Hieman skeptisesti suhtauduin myös adoptioprosessiin ja siihen, mitä se pitäisi sisällään. Olin jostain lukenut etukäteen, että pariskunnat ovat joutuneet kirjoittamaan esseitä ja pohtimaan omaa vanhemmuuttaan, perhedynamiikkaansa yms.

Onneksi adoptioprosessi oli kohdallamme täysin erilainen kuin mitä olin pelännyt! Kaikki sujui nopeasti ja helposti emmekä joutuneet tekemään minkäänlaisia naurettavia tehtäviä tai esseitä. Avaan tässä vielä, miten kaikki kohdallamme meni.

Kun kotiuduimme sairaalasta, laitoin lastenvalvojalle heti parin päivän sisällä sähköpostilla soittopyynnön ja pyysin pikaista tapaamisaikaa. Lastenvalvoja soitti samana päivänä ja oli yhtä ystävällisen kuuloinen kuin syksylläkin ollessani häneen yhteydessä ensimmäisen kerran. Hänen aikataulunsa oli melko täysi eikä kotikäynnille löytynyt aikaa moneen viikkoon. Niinpä hän pyysi meitä tulemaan toimistolle. Hän lupasi ottaa meidät ylimääräisinä asiakkaina heti aamusta.

Suuntasimme kohti toimistoa ani varhain 13.2. Täytyy myöntää, että pikkasen otti tuossa vaiheessa päähän, sillä alle kaksiviikkoisen vauvan kanssa olisi ollut muutakin tekemistä. Olimme kuitenkin liikkeellä avoimin mielin. Lastenvalvoja oli aivan ihana! Heti alussa hän taas kerran pahoitteli sitä, että joudumme käymään läpi tällaisen turhan byrokraattisen toimenpiteen ja että hän joutuu kyselemään meiltä nyt kaikenlaisia kysymyksiä meistä itsestämme.

Aluksi hoidimme isyyden selvittämisen keskeytykseen liittyvät paperit. Lastenvalvoja naureskeli, että tässä on vielä nämä valitusohjeet, jos nyt kokisin tarpeen valittaa päätöksestä. Sen jälkeen juttelimme noin puolisen tuntia minusta ja Pirkosta, meidän perheistämme, taustoistamme ja siitä, miten olemme tavanneet. Penu nukkui koko sen ajan kiltisti kantokopassaan. Noin 45 minuuttia saapumisemme jälkeen olimme eteisessä valmiina lähtemään kotiin. Käynnistä jäi hyvä mieli. Lastenvalvoja oli todella sydämellinen ja hän lupasi tehdä paperit valmiiksi parin viikon sisällä, minkä jälkeen hän soittaisi ja kertoisi, että voisimme hakea valmiit asiakirjat sieltä.

Puhelin soi heti seuraavana päivänä, ja lastenvalvoja ilmoitti, että olikin ehtinyt katsoa paperit valmiiksi jo edellisenä päivänä ja ne olisivat jo noudettavissa. Haimme Pirkon nimellä varustetun kirjekuoren 15.2. ja toimitimme sen samalta istumalta käräjäoikeuteen. Siellä oli todella ystävällinen vastaanottovirkailija, joka sanoi, että lapsiin liittyvät asiat hoidetaan yleensä kiireellisinä. Lisäksi hän tiedusteli, pidämmekö nimiäisiä tai ristiäisiä, ja kirjasi papereihin, että nimiäiset ovat maaliskuun alussa ja että sitä ennen asia pyrittäisiin hoitamaan.

Noin viikko tästä eteenpäin oli postilaatikkoomme tupsahtanut käräjäoikeudesta kirje, jossa kerrottiin, että 21.2. oli tehty päätös, jonka mukaan myös Pirkko on nyt Penun virallinen vanhempi. Revin kirjekuoren auki heti postilaatikolla ja itkin vuolaasti, kun näin, mitä se sisälsi. Jes! Ihanaa! Nyt ei tarvitse enää miettiä koko asiaa!

Olemme tosin oppineet muista blogeista (kiitos Deux Mamans!), että omista tiedoista kannattaa tarkistaa, että käräjäoikeus on muistanut lähettää päätöksen maistraattiin ja lapsen huoltajuus tulee näkyviin myös toiselle äidille. Viime viikolla tietoa ei näkynyt, joten tätä vielä odotamme. En tiedä, kuinka kauan asiassa kuuluisi mennä, mutta muutaman viikon suostun vielä odottelemaan ennen kuin huolestun ja alan selvittämään asiaa.

Pääasia on kuitenkin se, että Penulla on nyt virallisesti kaksi vanhempaa. Kolme viikkoa oli lyhyt aika, mutta mikä tahansa aika on tällaisessa prosessissa liian pitkä! Toivottavasti äitiyslaki saataisiin pian voimaan.

1.3.2017

Tänään on hyvä päivä. :) Vihdoinkin olemme virallisesti naimisissa eikä meitä katsota enää b-luokan kansalaisiksi.

Penakin täyttää tänään jo kuukauden!

Rakkautta ja iloa kaikille tähän päivään!

<3

Ensimmäinen inseminaatio

Ensimmäinen inseminaatio tehty, piinapäivät voivat alkaa! Kuten jo aiemmin kirjoitin, ounastelin hieman, että ovulaatio osuisi tässä kierrossa juuri viikonloppuun ja todennäköisesti vielä lauantaille. Kävimme ensimmäisessä follikkeliultrassa maanantaina. Olin salaa toivonut, että kierto olisikin tällä kertaa lyhyempi ja inssiin pääsisimme pikimmiten. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä follikkeli oli tuolloin vasta 12 mm:n kokoinen. Tästä seuraava ovulaatio osuisi suurella todennäköisyydellä loppiaiseen, joten inseminaatiota joutuisi odottamaan mahdollisesti helmikuulle. Teimme siis lääkärin kanssa sotasuunnitelman: perjantaina uuteen ultraan, mahdollisesti irrotuspiikki ja inseminaatio, jos follikkeli olisi kasvanut tarpeeksi.

Hymynaamaa yritin metsästää parin päivän ajan, mutta valitettavasti yksikään aamu ei alkanut hymyillen. Suurella todennäköisyydellä hymynaama olisi pärähtänyt testiin huomenna. Tänä aamuna siis lampsin kukonlaulun aikaan klinikalle. Valitettavasti jouduin menemään yksin, koska Pirkko ei töiden takia päässyt mukaan. Tsekattiin follikkelin tilanne ja hyvältähän se näytti, kun oli muutaman päivän ehtinyt kypsyä. Hoitopöydältä pääsin suoraan hoitajan huoneeseen, joka laittoi minulle Pregnyl-irrotuspiikin. Hoitaja ehdotti, että laittaisin piikin itse, mutta näin ensikertalaisena annoin ammattilaisen suosiolla hoitaa asian puolestani. Sen verran yllättäen tilanne tuli eteeni, eivätkä iso neula ja ruisku yhtään auttaneet asiaa. Hieman piikkikammoisena ajattelin, että nämä olivat ihan hyvin kulutetut 20 euroa. Jos myöhemmin joudun piikkejä ottamaan, täytyy tuokin varmaan opetella tekemään itse.

Klinikalta pääsin ulos nopeammin kuin olin kuvitellutkaan ja ehdin töihinkin melkein ajoissa. Työpäivä meni ihmeellisessä sumussa. Tuntui jotenkin epätodelliselta, kun tiesin koko ajan, että iltapäivällä olisi edessä inseminaatio. Onneksi Pirkko ehti tähän iltapäivän aikaan mukaan. Oli mukavaa, että pääsimme yhdessä, sillä tilanne oli meille molemmille uusi. En osannut pelätä sitä millään tavalla, mutta pieni hyvänlainen jännitys tuntui vatsanpohjassa ennen klinikalle menoa. Vaikka itse inseminaatiotilannetta oli etukäteen pyöritellyt mielessä melko paljon, oli tilanne todella absurdi: jalat kattoa kohti, keihästäkin suuremmalta näyttävä ruisku, Pirkko ja lääkäri molemmat pällistelemässä tapahtumaa. Lääkärimme on aivan ihana: kun minut ja ruisku oli laitettu valmiiksi, kysyi lääkäri meiltä, haluaisiko Pirkko tulla painamaan ruiskusta. Tämä tuntui aivan mielettömän ihanalta eleeltä! Näin Pirkkokin sai olla osallisena tässä tapahtumassa. Ja mikäli tämä inseminaatio jollain ilveellä johtaisi raskauteen asti, voisimme sanoa Pirkon raskauttaneen minut! :) Kaikki pointsit lääkärillemme!

Poistuimme klinikalta hymyillen ja intoa puhkuen: oltiinko me juuri inssissä, oliko se oikeasti tässä, mitä jos tämä johtaisi raskauteen? Tunnelmat olivat todella epärealistiset. Olin jotenkin ajatellut, että inseminaatio tekisi tästä projektista konkreettisemman tuntuisen, mutta tällä hetkellä konkretia tuntuu olevan kaukana ja oloa voi hyvin kuvailla vain yhdellä sanalla: epätodellinen.

Nyt pitäisi siis vain odotella. Lääkäri sanoi, että raskaustestin voi tehdä 16 päivän päästä, jollei vuoto ehdi sitä ennen alkaa. Voi olla, että ihan 16 päivää en malta odottaa - ihan jo senkin takia, että olemme lähdössä tasan 15 päivän päästä pariksi viikoksi kohti päiväntasaajaa. Olisi siis mukava tietää vähän ennen reissua, kannattaako mukaan pakata kasa tamponeita ja ovulaatiotestejä vai raskaustestejä. Vaikka ajoitus ei ollutkaan ihan sataprosenttisen täydellinen, on meillä silti kaikki mahdollisuudet onnistua. Nyt vain kaikki sormet ja varpaat ristiin Penan puolesta! Onneksi seuraavat pari viikkoa ovat töissä niin kiireisiä, että ajatukset pysyvät varmasti melko hyvin muualla. Piinapäivät täältä tullaan!

Kertoako vai eikö kertoa?

Tapasimme Pirkon kanssa vajaat kymmenen vuotta sitten. Siitä asti olemme olleet läheisissä tekemisissä, mutta varsinaista seurustelua on takana noin viiden vuoden verran. Jossain vaiheessa tajusimme, että olemme enemmänkin kuin vain pelkkiä ystäviä. Päätimme jonkin aikaa salata suhteemme kavereiltamme, jotta voimme ensin itse totutella ajatukseen meistä pariskuntana. Kauaa ei kuitenkaan mennyt, kun päätimme paljastaa asian parhaille ystävillemme ja sen jälkeen pikkuhiljaa muillekin kavereille ja perheille.

Jotenkin sitä itse jännitti tuota uutisen kertomista, sillä emme olleet kumpikaan koskaan ennen seurustelleet naisen kanssa. Kaverimme kuitenkin ottivat asian vastaan lähestulkoon toteamalla "so, what else is new?". Selvästi he olivat tienneet meidän olevan yhdessä jo kauan ennen kuin itse sitä edes uskalsimme ajatella. :) Sama juttu taisi olla perheidenkin kohdalla.

Pentti-Sakarista olemme kuitenkin päättäneet olla kertomatta kenellekään. Haluamme pitää suunnitelmat meidän salaisuutenamme ja vasta Penan mahdollisesti ollessa tuloillaan aiomme yllättää perheemme ja kaverimme kertomalla asiasta. Tiedän, että vanhempamme tulevat todennäköisesti sekoamaan onnesta, jos he saavat tietää tulevasta lapsenlapsesta. Koska onnistumisprosentit ovat sen verran pienet, emme halua asettaa heidän toiveitaan nyt vielä turhaan korkealle. Kerrotaan siis sitten, kun on jotain kerrottavaa.

Monesti olemme jo miettineet, missä vaiheessa asiasta kertoisimme ja millä tavalla ja minkälaiset olisivat kuuntelijoiden ilmeet ja reaktiot. Ne tuntuvat niin hykerryttävän hauskoilta, että niiden voimalla jaksamme pitää asian vielä omana tietonamme. Välillä kuitenkin tulee tilanteita, kun vain tekisi mieli huutaa jokaiselle vastaantulijalle, että meille tulee ehkä Pentti-Sakari!

Miten niitä lapsia oikein tehdään?

Niin, että milläs keinolla me sitten aiomme lisääntyä?

Oikeastaan meille on alusta asti ollut jotenkin selvää, että aiomme mennä klinikalle ja käyttää tuntematonta luovuttajaa. Ajatus koti-inseminaatiosta ei tunnu meidän kohdallamme hyvältä vaihtoehdolta. Tuttavistamme ei löydy ketään, keneltä edes voisimme harkita kysyvämme mahdollista luovutusta, ja jo pelkkä ajatus täysin vieraan ihmisen etsimisestä itse, ei tunnu meille sopivalta vaihtoehdolta. Haluaisimme myös, että lapsi on täysin "meidän" eikä ohessa pyörisi kolmatta osapuolta (toki on mahdollista, että tunnettukaan luovuttaja ei olisi kuvioissa mukana). Toisaalta leikittelimme joskus ajatuksella, että mahdollinen isä (tai isät) olisi siitä kätevä, että vastuuta voisi jonkin verran jakaa.

Päädyimme kuitenkin siihen, että tammikuussa astelemme sisään klinikalle X (tämäkin on vielä hieman pohdinnan alla, vaikka joku suosikki onkin jo mielessä) ja laitamme rattaat pyörimään tässä projektissa ihan kunnolla.

Kumpi sen lapsen sitten synnyttää?

Minä. Tämäkin oli jotenkin itsestäänselvä valinta. Kumpikin meistä on ollut jotenkin synnytyskammoinen, ja itse olenkin lapsesta lähtien sanonut, että jos lapsia hankin, niin haluaisin adoptoida ulkomailta. Tiedostan kuitenkin, että tuo ei meidän tapauksessamme ole mahdollista (tai ainakaan helppoa), joten adoptio ei ollut edes vaihtoehto. Niinpä jommankumman meistä täytyy synnyttää. En edes tiedä, miten minä valikoiduin täksi henkilöksi, mutta valinta oli meille täysin luonnollinen. Ehkäpä jossain mieleni perukoissa haluan kokea raskauden ja sen pyöreän vatsan.

Tällä hetkellä emme vielä tiedä, haluammeko enemmänkin lapia. Jotenkin ajatus tuntuu liian kaukaiselta, että osaisi tehdä mitään päätöksiä. Tähän asti kaikki valinnat ovat tulleet täysin luonnollisesti, joten luotan siihen, että jos sen aika joskus tullee, tiedämme siinä vaiheessa, haluammeko lisää lapsia ja kuka ne synnyttää. Otamme siis kaiken päivä kerrallaan.

Tästä se lähtee

Olemme tuon paremman puoliskon (kutsuttakoon häntä tässä nyt vaikka Pirkoksi) kanssa jo pitkään lukeneet eri naisparien blogeja heidän lastenhankintaprojekteistaan ja pitkän harkinnan jälkeen olemme nyt päättäneet perustaa oman blogin. En ole koskaan ennen blogannut, mutta olen jo vuosia halunnut aloittaa jonkinlaisen blogin. Aihe on kuitenkin ollut aina hieman hakusessa, sillä en usko, että kukaan jaksaisi lukea päivittäisiä jaaritteluja meidän television katselusta ja ruoanlaitosta. Nyt kun meihin on iskostunut jonkinlainen ajatus mahdollisesta perheenlisäyksestä, näin tässä oivan tilaisuuden blogin aloittamiselle. Nykyään naisparien kirjoittamia blogeja löytyy jo jonkin verran (kiitos teille kaikille kokemustenne jakamisesta!), mutta aina voisi lukea enemmänkin muiden kokemuksista ja ajatuksista. Tämä oli varmaankin se pohjimmainen syy tällekin blogille - mikäli jotakuta muutakin sattuisi kiinnostamaan tällaiset turinat. Toiseksi on mukava kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä ehkä näitä joskus myöhemmin haluaa lukea itsekin, kun miettii, mitä missäkin vaiheessa tapahtui.

Ehkäpä seuraavaksi muutama sana meistä. Haluamme pysyä blogissamme anonyymeinä, joten oikeita nimiä tms. emme valitettavasti aio julkaista. Tämän takia olemme päätyneet tekaistuihin identiteetteihin: minua saa kutsua Raijaksi ja tuota parempaa puoliskoa Pirkoksi. Todennäköisesti minä olen se, joka tänne ajatuksiaan jaarittelee, mutta mikään ei estä sitä, etteikö myös Pirkko saattaisi jossain vaiheessa intoutua kirjoittamaan. Olemme noin kolmekymppisiä ja asumme pääkaupunkiseudulla (jääköön tarkempi sijainti arvailujenne varaan).

Olemme tunteneet toisemme jo lähemmäs 10 vuotta ja yhteiseloa näistä on ollut noin viisi. Joitakin vuosia sitten menimme naimisiin perheidemme ja parhaiden ystäviemme läsnäollessa. Lastenhankinta ei ole ollut meille itsestäänselvyys. Alussa emme puhuneet lastenhankinnasta oikein mitään. Ehkä emme pitäneet tätä meille niin tärkeänä asiana. Tärkeämpää meille oli se, että saimme olla yhdessä. Jossain vaiheessa ajatukset kääntyivät siihen, että mehän ei lapsia hankita! Ne vievät rahaa ja aikaa, ja paljon mieluummin voimme käyttää rahat sitten itseemme ja vaikka matkusteluun. Liekö taustalla ollut ajatus siitä, että tiesimme lastenhankinnan olevan meille hieman hankalampaa kuin heteropareille. Koskaan ei kuitenkaan suljettu asiaa täysin pois ja muistuttelimmekin toisiamme siitä, että jos jossain vaiheessa ajatukset muuttuvat, täytyy siitä muistaa puhua.

Itse en ole koskaan ollut pienten lasten kanssa tekemisissä. En ole ollut lastenvahtina, en ole eläissäni vaihtanut vaippaa! Vain muutaman kerran olen pitänyt sylissä alle vuoden ikäistä lasta. Lähimmillä ystävillämmekään ei ole vielä lapsia. Töissä olen kyllä tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, mutta hekin ovat jo hieman vanhempia. En siis koskaan ole ollut mikään vauvaihminen. Ehkä tästä johtuen olin jo mielessäni ajatellut meidät vanhoiksi mummoiksi, jotka kiertävät maailmaa ja hellivät sisarusten lapsia (mikäli sellaisia joskus ilmaantuu) ja ovat niitä "kivoja tätejä", joiden luokse on aina kiva mennä kylään.

Kuluneena kesänä ajatusmaailmassamme tapahtui jonkinlainen naksahdus. Olimme normaaliin tapaan lenkillä Pirkon kanssa, kun eräässä puistossa juoksi pieni pellavapäinen tyttö naureskellen. Kun kuljimme tästä ohi, tokaisimme yhteen ääneen "onhan nuo aika suloisia". Päivä toisensa jälkeen juttelimme asioista ja lietsoimme toisiimme jonkinasteisen vauvakuumeen. Vaikka osittain syytänkin tuota suloista pellavapäistä tyttöä näistä muuttuneista tulevaisuuden suunnitelmista, on taustalla varmasti täysin luonnolliset syyt: vakituiset työt, oma asunto, naimisiinmeno, maaginen 30 ikävuoden ylitys. Jotenkin tuli sellainen olo, että jos nyt ei yritetä, niin joskus kymmenen vuoden päästä varmasti kaduttaa ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Päätimme siis luoda itsellemme jonkinlaisen hataran suunnitelman: nautitaan nyt vielä muutama vuosi vain toistemme seurasta ja matkustetaan kaikkiin niihin maailman kolkkiin, missä ollaan aina haluttu käydä. Samalla säästetään vähän rahaa tulevaa projektia varten: lastenhankinta kun ei meille ole valitettavasti ilmaista. No, tämä suunnitelma piti varmaankin täydet kaksi päivää, kunnes ilmoitin, että en mä jaksa niin kauan odottaa! (Tätä ennen olin tietenkin kahminut kaikki naisparien vauvablogit alusta loppuun ja saanut itseni jonkinasteiseen vauvahurmokseen vaimon riemuksi.) Seuraavan suunnitelman mukaan päätimme, että ensi kesänä aloittaisimme, mutta tämä suunnitelma kesti ehkä viikon. Nyt olemme kuitenkin jotakuinkin rauhallisissa mielissä sopineet, että heti ensi vuoden alussa voimme aloittaa projektimme kunnolla. Siihen asti ehdimme kartuttaa säästötilin saldoa ja tehdä vielä jonkun reissunkin. Ehkäpä noin seitsemän kertaa päivässä kysyn vaimolta, onko pakko odottaa sinne tammikuuhun, mutta selkeästi tässä asiassa ei nyt enää tule joustoa. Jollakin tavalla täytyy jaksaa odottaa ensi vuoteen.

Mutta tästä se siis lähtee: meidän perheenlisäysprojekti.