Palautuminen raskauden ja synnytyksen jälkeen

Miten te muut raskaana olleet olette palautuneet raskaudesta ja synnytyksestä? Ovatko omat vanhat vaatteet mahtuneet saman tien takaisin päälle? Onko teillä jäänyt raskausajasta tai synnytyksestä jotain vaivoja, kremppoja tai muuta vastaavaa?

Täällä on koettu pientä kriiseilyä aina synnytyksestä lähtien. Alussa asia ei ottanut niin koville, koska synnytyksestä oli vasta niin vähän aikaa, mutta nyt kun synnytyksestä on kulunut pian jo yhdeksän kuukautta eivätkä omat vaatteet mahdu edelleenkään päälle, on kriiseily noussut välillä ihan uusille leveleille. Koko tänä synnytyksen jälkeisenä aikana on tullut itkettyä monet itkut siitä, että oma kroppa on täysin muuttunut enkä tiedä, mahtaako se koskaan enää palata ennalleen.

Olen aina ollut melko pienikokoinen ja käyttänyt vaatekokoa 34 (tai 36), mutta raskauden jälkeen voin vain haaveilla mahtuvani noin pieniin vaatteisiin. Paidat ja takit ovat väistämättä vähintään kokoa 38 tai jopa 40. En ollut etukäteen osannut edes ajatella, että se olisi itsetunnolleni niin kova paikka. Ei käynyt edes mielessäni, kuinka iso juttu minulle voisi olla se, että ostaisin vaatteen koossa 40! Kamalaa! Mullahan on aina ollut käytössä koko 34! Apua! Mitä mulle on oikein käynyt? Niin joo, olin raskaana, mut synnytyksestä alkaa olla jo niin pitkä aika, että kyllähän nyt jo pitäisi olla kuosissa.

Vaatekaappien siivous aiheuttaa lähes joka kerta itkupotkuraivarit ja jätän leikin sikseen, sillä vanhojen vaatteiden katseleminen lähinnä vain masentaa. En mä tuu enää ikinä mahtumaan näihin! Siltikään niitä ei raaski heittää pois, jos vielä kuitenkin joskus... Osasyy suureen vaatekokoon on rinnat, jotka kasvoivat luoja-ties-kuinka-monta numeroa raskauden aikana ja siihen päälle vielä pari numeroa synnytyksen jälkeen imetyksen aikana. Muutamat vanhat rintsikat heitin juuri roskikseen naurukohtauksen kera: mä kun olin luullut, että mulla oli isot rinnat jo ennen raskautta, mutta voi jos mä edes joskus mahtuisin niihin rintsikoihin, joita käytin ennen raskautta! :D Kunhan imetys loppuu, toivon kroppanikin palautuvan vähän enemmän entiselleen.

On ollut yllättävän vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkua ja syödä terveellisesti. Kaiken väsymyksen keskellä suklaapalanen silloin tällöin on ollut liian usein mun paheeni. Parhautta ovat olleet ne aamun rauhalliset hetket, kun olen saanut Penun ulos päikkäreille, kodin siivottua ja pyykit laitettua ja olen istahtanut keittiönpöydän ääreen teekuppi toisessa ja suklaa tai keksi (tai suklaakeksi) toisessa kädessä. Nuo hetket olisi kai pitänyt käyttää johonkin ihan muuhun. Olin ennen vauvan syntymää ajatellut, että lenkkeilen ahkerasti vaunujen kanssa. Valitettavasti tuo sana ahkerasti ei ole ihan toteutunut.  Asumme toisessa kerroksessa talossa, jossa ei ole hissiä, joten rattaiden kantaminen alas on ollut välillä liian suuri ja työläs projekti, joten helposti on tullut jäätyä kotiin. Synnytyksen jälkeen ensimmäiset kaksi kuukautta menivät niin pahasti synnytyksestä toipuessa, että silloin kunnon lenkkeily ei tullut edes kysymykseen. Meni about 7 viikkoa, että pystyin edes kävelemään normaalisti. Ja nyt kun Penu ei taasen viihdy rattaissa, ei vaivaa viitsi nähdä, jotta pääsisi ulos kuuntelemaan kitinää.

Pienten vaatteiden syndrooman lisäksi itselleni on jäänyt synnytyksesä ihanat peräpukamat! Jeee! Tällaisestakaan kukaan ei varoittanut etukäteen. Googlaamalla ja keskusteluja lukemalla olen viisastunut sen verran, että "ne vaan sitten katoaa jossain vaiheessa" tai "ne hävis onneksi kahdessa viikossa". No just. Kaks viikkoa on mennyt jo ja vähän päälle, ja pukamat pysyy tiivisti takapuolessa eivätkä oo kyllä hievahtaneet sieltä minnekään. :D

Episiotomiahaava muistuttelee myös välillä itsestään. Silloin tällöin se tuntuu inhottavan kireältä, mutta arpikudostahan se on. Valitettavasti olen muutamilta kohtalotovereilta kuullut, että haava-alue tulee muistuttamaan itsestään vielä vuosien ja vuosien ajan. Varmaan koko loppuelämäni.

Välillä aina kiroan sitä, miksi suostuin tähän projektiin synnyttävänä osapuolena. Miksi ihmeessä mä olin niin innoissani siitä, että haluan kokea raskauden? Mä olisin voinut säästyä kaikelta tältä kriiseilyltä ja näiltä saamarin pukamilta, jos Pirkko olisi ollut raskaana! Me ollaan kuitenkin niin onnellisessa asemassa, että meillä olisi ollut vaihtoehto, jota suurimmalla osalla pariskunnista ei ole. Mun ei olisi tarvinnut olla raskaana. Miksi ihmeessä mä suostuin siihen vapaaehtoisesti? Miksi ihmeessä kukaan suostuu siihen hommaan vapaaehtoisesti? Tällaista mä pyörittelen päässäni aina silloin, kun oma peilikuva alkaa ottaa päähän. Mutta sitten mä taas katson tuota meidän nappulaa ja mietin, kuinka ihana ja rakas se on. Me ei oltais saatu Penua, jos mä en olis sitä tehnyt. Varmasti me oltais saatu aivan ihana lapsi, jos se kantaisi jonkun toisen geeniperimää, mutta Penua me ei oltais saatu. Sit mä taas mietin ja ajattelen, että oli se sen kaiken arvoista, vaikka välillä ottaakin päähän.