tiistai 31. lokakuuta 2017

Palautuminen raskauden ja synnytyksen jälkeen

Miten te muut raskaana olleet olette palautuneet raskaudesta ja synnytyksestä? Ovatko omat vanhat vaatteet mahtuneet saman tien takaisin päälle? Onko teillä jäänyt raskausajasta tai synnytyksestä jotain vaivoja, kremppoja tai muuta vastaavaa?

Täällä on koettu pientä kriiseilyä aina synnytyksestä lähtien. Alussa asia ei ottanut niin koville, koska synnytyksestä oli vasta niin vähän aikaa, mutta nyt kun synnytyksestä on kulunut pian jo yhdeksän kuukautta eivätkä omat vaatteet mahdu edelleenkään päälle, on kriiseily noussut välillä ihan uusille leveleille. Koko tänä synnytyksen jälkeisenä aikana on tullut itkettyä monet itkut siitä, että oma kroppa on täysin muuttunut enkä tiedä, mahtaako se koskaan enää palata ennalleen.

Olen aina ollut melko pienikokoinen ja käyttänyt vaatekokoa 34 (tai 36), mutta raskauden jälkeen voin vain haaveilla mahtuvani noin pieniin vaatteisiin. Paidat ja takit ovat väistämättä vähintään kokoa 38 tai jopa 40. En ollut etukäteen osannut edes ajatella, että se olisi itsetunnolleni niin kova paikka. Ei käynyt edes mielessäni, kuinka iso juttu minulle voisi olla se, että ostaisin vaatteen koossa 40! Kamalaa! Mullahan on aina ollut käytössä koko 34! Apua! Mitä mulle on oikein käynyt? Niin joo, olin raskaana, mut synnytyksestä alkaa olla jo niin pitkä aika, että kyllähän nyt jo pitäisi olla kuosissa.

Vaatekaappien siivous aiheuttaa lähes joka kerta itkupotkuraivarit ja jätän leikin sikseen, sillä vanhojen vaatteiden katseleminen lähinnä vain masentaa. En mä tuu enää ikinä mahtumaan näihin! Siltikään niitä ei raaski heittää pois, jos vielä kuitenkin joskus... Osasyy suureen vaatekokoon on rinnat, jotka kasvoivat luoja-ties-kuinka-monta numeroa raskauden aikana ja siihen päälle vielä pari numeroa synnytyksen jälkeen imetyksen aikana. Muutamat vanhat rintsikat heitin juuri roskikseen naurukohtauksen kera: mä kun olin luullut, että mulla oli isot rinnat jo ennen raskautta, mutta voi jos mä edes joskus mahtuisin niihin rintsikoihin, joita käytin ennen raskautta! :D Kunhan imetys loppuu, toivon kroppanikin palautuvan vähän enemmän entiselleen.

On ollut yllättävän vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa liikkua ja syödä terveellisesti. Kaiken väsymyksen keskellä suklaapalanen silloin tällöin on ollut liian usein mun paheeni. Parhautta ovat olleet ne aamun rauhalliset hetket, kun olen saanut Penun ulos päikkäreille, kodin siivottua ja pyykit laitettua ja olen istahtanut keittiönpöydän ääreen teekuppi toisessa ja suklaa tai keksi (tai suklaakeksi) toisessa kädessä. Nuo hetket olisi kai pitänyt käyttää johonkin ihan muuhun. Olin ennen vauvan syntymää ajatellut, että lenkkeilen ahkerasti vaunujen kanssa. Valitettavasti tuo sana ahkerasti ei ole ihan toteutunut.  Asumme toisessa kerroksessa talossa, jossa ei ole hissiä, joten rattaiden kantaminen alas on ollut välillä liian suuri ja työläs projekti, joten helposti on tullut jäätyä kotiin. Synnytyksen jälkeen ensimmäiset kaksi kuukautta menivät niin pahasti synnytyksestä toipuessa, että silloin kunnon lenkkeily ei tullut edes kysymykseen. Meni about 7 viikkoa, että pystyin edes kävelemään normaalisti. Ja nyt kun Penu ei taasen viihdy rattaissa, ei vaivaa viitsi nähdä, jotta pääsisi ulos kuuntelemaan kitinää.

Pienten vaatteiden syndrooman lisäksi itselleni on jäänyt synnytyksesä ihanat peräpukamat! Jeee! Tällaisestakaan kukaan ei varoittanut etukäteen. Googlaamalla ja keskusteluja lukemalla olen viisastunut sen verran, että "ne vaan sitten katoaa jossain vaiheessa" tai "ne hävis onneksi kahdessa viikossa". No just. Kaks viikkoa on mennyt jo ja vähän päälle, ja pukamat pysyy tiivisti takapuolessa eivätkä oo kyllä hievahtaneet sieltä minnekään. :D

Episiotomiahaava muistuttelee myös välillä itsestään. Silloin tällöin se tuntuu inhottavan kireältä, mutta arpikudostahan se on. Valitettavasti olen muutamilta kohtalotovereilta kuullut, että haava-alue tulee muistuttamaan itsestään vielä vuosien ja vuosien ajan. Varmaan koko loppuelämäni.

Välillä aina kiroan sitä, miksi suostuin tähän projektiin synnyttävänä osapuolena. Miksi ihmeessä mä olin niin innoissani siitä, että haluan kokea raskauden? Mä olisin voinut säästyä kaikelta tältä kriiseilyltä ja näiltä saamarin pukamilta, jos Pirkko olisi ollut raskaana! Me ollaan kuitenkin niin onnellisessa asemassa, että meillä olisi ollut vaihtoehto, jota suurimmalla osalla pariskunnista ei ole. Mun ei olisi tarvinnut olla raskaana. Miksi ihmeessä mä suostuin siihen vapaaehtoisesti? Miksi ihmeessä kukaan suostuu siihen hommaan vapaaehtoisesti? Tällaista mä pyörittelen päässäni aina silloin, kun oma peilikuva alkaa ottaa päähän. Mutta sitten mä taas katson tuota meidän nappulaa ja mietin, kuinka ihana ja rakas se on. Me ei oltais saatu Penua, jos mä en olis sitä tehnyt. Varmasti me oltais saatu aivan ihana lapsi, jos se kantaisi jonkun toisen geeniperimää, mutta Penua me ei oltais saatu. Sit mä taas mietin ja ajattelen, että oli se sen kaiken arvoista, vaikka välillä ottaakin päähän.

8 kommenttia:

  1. Minulla takana synnytyksestä tai sen vauvan poisotosta reilut kaksi kuukautta. Aloitin juuri kroppa kuosiin projektin, kun mitkään muut vaatteet ei mene päälle kuin ne viimeiset äitiysteltat (synnärille jäi huikeat 1.5 kiloa :P). Juhlistin tsemppiä ostamalla pari berliinimunkkia ja vetämälle ne napaani parin kilsan vaunulenkillä. Kyllä se tästä ;) Mulle neuvolalääkäri lupasi, että peräpukama hirtetään (tai lähetteen hirttotuomioon), kun synnytyksestä on kulunut puoli vuotta. Kuulema aikaisemmin ei saa laittaa jos ne itsekseen poistuisivat. Minulla se ainokainen tuli alkuraskaudesta. Tuskinpa se minnekään tästä katoaa ;) Sanoin palaavani asiaan neljän kuukauden kuluttua jos en ole sitä ennen käynyt vähän yksityisellä hakemaan takapuoleen kuminauhaa. Niin ja se sektioarpi... onhan se aika komea ja ne raskausarvet ;) ajattelin, että on siitä kumminkin hyötyä, että alavatsa on tunnoton... jos vahingossa tökkäisen jollain terävällä ei se satu ollenkaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha! Voi että, et uskokaan, mutta tää piristi mun päivääni! :D :D Toi berliininmunkkiepisodi kuulostaa vaan liian tutulle. :D Anteeksi, en mä oikeasti iloitse muiden pukamista ja huonosta olosta, mutta on vaan mukava kuulla, ettei ole näiden asioiden kanssa ihan yksin. Tsemppiä sun kroppa kuosiin -projektiin!

      Poista
  2. Mun on pitänyt kommentoida jo useamman päivän ajan, mutta ikinä ei ole aikaa kirjoittaa pidempää kommenttia.

    Mulla ei varsinaisesti ole kriisiä nykyisen kokoni vuoksi, vaikka mikään etukäteen/heti synnytyksen jälkeen tekemäni suunnitelma ei ole toteutunut, ja vaikka olen isoimmillani ikinä. Olin jo lähtöjään ylipainoisen puolella ennen raskautta (BMI muistaakseni 27 päälle). Raskausaikana tsemppasin varsinkin ensimmäiset kaksi kolmannesta tosi hyvin syömisten kanssa ja painoa kertyikin koko raskauden aikana alle 8 kiloa (vatsa kasvoi, mutta muualta tunnuin vähän hoikentuvan, vaikka ei se tietenkään tavoite ollut). Tuosta ehkä puolet jäi laitokselle ja reilussa kuukaudessa olin alle lähtöpainon. Hyvä alku. Tarkoitus oli jälkitarkastuksen (sektio pakotti ottamaan tosi rennosti pari ensimmäistä kuukautta) jälkeen palata salille (jossa olen ajoittain käynyt aktiivisesti) ja alkaa vaunulenkkeilemään. No, äitiyden alku oli rankka ja kahdeksan viikon jälkeen väsy oli jo aika kova ja lääkärin ok:n jälkeen ei liikunnan aloitus käynyt mielessäkään. Kaiken liikenevän "vapaan" käytin mieluummin sohvalla makaamiseen ja syömisen määrä kasvoi reippaasti, kun jostain piti saada energiaa ja hyvää mieltä.

    Nyt alkaisi väsymykseltä olemaan jo mahdollisuuksia urheilla, mutta vanha ystävä laiskuus on tullut jäädäkseen. Pari kuukautta sitten aloittelin jo hölkkäilyä, mutta flunssa keskeytti sen putken, eikä uutta innostusta ole tullut. En sitä paitsi ole mikään juoksija, mutta se olisi hyvä tapa sekä kohottaa kuntoa että karistaa kiloja.

    Palaan töihin vuoden vaihteessa ja toiveissa on, että työpaikalta löytyvä kuntosali, jota aiemmin olen käyttänyt, houkuttaisi helppoudessaan taas luokseen ja saisin aikaiseksi aluksi käydä vaikka kahdesti viikossa tekemässä pienen treenin.

    Painoindeksiäni en ole uskaltanut edes laskea, mutta kiloissa ollaan tosiaan nelisen kiloa korkeammalla kuin koskaan aiemmin (pl. raskausaika). Tällä hetkellä painan suurin piirtein saman verran kuin loppuraskaudesta. Se ottaa päähän, mutta en ole ottanut tästä isompaa painetta, sillä suurin osa viimeisimmin käyttämistäni vaatteista mahtuu suurin piirtein päälle. Raskausajalle ostin loppupeleissä tosi vähän varsinaista raskausvaatetta, sillä iso osa olemassa olevista vaatteista mahtui päälle huosut pois lukien.

    Tavoitteena olisi kesään mennessä olla lähellä raskauden lähtöpainoa, vaikkakin se on aika kova tavoite kylmiltään (1,5 kg per kuukausi). Loppvuoden aikana ajatus on aloitella jonkinasteinen kävelyaktiivisuus, mutta en aseta sille painonpudotustavoitteita, vaan tähtäin on kunnonkohennuksessa ja yleisessä hyvinvoinnissa.

    Että et ole ainoa, joka ei äitiysloman lopussa ole lähtölukemissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun kirjoitit! :) On lohduttavaa kuulla, että muilla on hieman samantyyppisiä ongelmia ja ajatuksia. Toki en tietenkään haluaisi, että kenelläkään olisi huono fiilis oman itsensä suhteen.

      Nuo väsymys ja laiskuus ovat kyllä todella tuttuja täälläkin! Olen yrittänyt viime aikoina ryhdistäytyä ja mennä iltaisin salille Pirkon tultua kotiin, mutta aivan liian usein jää makaamaan sohvan pohjalle syystä tai toisesta: väsymys, laiskuus tai se, ettei halua viettää Pirkon ja minun yhteistä aikaa menemällä salille.

      Mä en onneksi tiedä, paljonko painan tällä hetkellä. Voi olla, että kriisi olisi vielä suurempi, jos tietäisin. Ikinä en siis ole ollut näin painava! Meillä ei ole vaakaa kotona enkä ihan tietoisista syistä ole käynyt vaa'alla neuvolassa tai salillakaan. En käynyt ennen raskausaikaakaan, sillä numerot alkavat vain ahdistaa. Pääasia, että olisi tyytyväinen peilikuvaansa. :)

      Ai sä olet palaamassa töihin?! Mitä suunnitelmia teillä on Pakkasen Pojalle? Meneekö hän hoitoon vai jääkö Marikki kotiin?

      Ja hei, onko teidän blogi vielä olemassa? Ette kai ole vaan poistaneet sitä tai lopettaneet kirjoittamista? En ole pariin päivään päässyt blogiinne, vaan näytölle ilmestyy aina vain *error error*!

      Tsemppiä sinne kuntoiluun ja painonpudotukseen! :)

      Poista
    2. Ärh, näemmä blogi tippunut langoilta. Pitääpä yrittää korjata. Ei olla siis lopetettu, vaikla kirjoitustahti onkin reilusti hidastunut.

      Pakkasen Poika lähtee osa-aikaisesti päiväkotiin. Todennäköisesti aluksi 15 vajaata päivää kuusssa.

      Poista
    3. Hyvä, ettette ole lopettaneet bloggaamista! :)

      Olisi kiva kuulla, miten Pakkasen Pojalla sitten menee päiväkodissa! Toivottavasti jaksatte kirjoitella siitä jotain. :)

      Poista
  3. Hahaha, oli pakko palata näihin kirjoituksiin :D mut itse kriiseilen täällä myös samojen asioiden äärellä ja tietty mukana kriisissä roikkuu toi pukama :’’D ai jessus ku naurattaa :D mut mua ihmetyttää ku monet sanoo et ekan lapsen jälkeen palautuu hetkessä.... hmmm en mä ainakaan ja mun pullataikinavatsa näyttää siltä että olisin jo ainakin kolmen lapsen äiti! Nooo kaikki aikanaan.
    -Nipsu/perheunelmia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha! :D :D Niin tiedän tuon tunteen! Tsemppiä sinne! :)

      Poista