Ensimmäinen ultra ja muita kuulumisia

Eilen se päivä vihdoin koitti! Varhaisultra. Pääsimme näkemään Penan ensimmäistä kertaa! Siellä se pötkötteli onnellisena, ja sydän pampatti tiuhaan tahtiin. Kaikki näytti olevan niin kuin pitääkin. Muutama kyynel siinä kyllä vierähti poskelle, kun näky ilmestyi ruudulle. Oli jotenkin epätodellista ja vaikea uskoa, että kaikki tuo tapahtuu minun sisälläni.

Laskettu aika on helmikuun alussa. Yhden laskurin mukaan lääkäri sai 4.2. ja toisen 3.2. Koska kaikki applikaatiot, joita olemme itsellemme ladanneet, sanovat, että laskettu aika on 3.2., aiomme nyt mennä sen mukaan, kunnes jossakin myöhemmässä ultrassa mahdollisesti toisin todetaan.

Vieläkään en ole täysin sisäistänyt koko tapahtumaa todeksi. On vaikea ymmärtää sitä, että meistä tulisi ensi vuonna vanhempia, mikäli kaikki menee hyvin. Välillä saan myös pieniä "paniikkikohtauksia" siitä, että emme todellakaan ole valmiita vanhemmiksi, eihän meillä ole harmainta aavistustakaan siitä, miten vauvaa hoidetaan, eikä meillä ole yhtikäs mitään hankittuna! Noh, nämä fiilikset tulevat ja menevät, mutta pohjimmiltani tiedän kyllä, että me selviämme.

Tämä oli nyt toivottavasti viimeinen kerta vähään aikaan, kun asioimme klinikalla. Vastaanotto oli nyt yhtä ystävällistä kuin aina ennenkin. Ainoastaan tuo yksi aiemmin mainitsemani puhelu oli hienoinen miinusmerkki klinikalle. Lääkäri puhui meille sisarusvarauksen mahdollisuudesta, mutta päätimme jäädä pohtimaan asiaa. Tällä hetkellä tuntuisi oudolta lähteä varailemaan mitään, sillä emme edes tiedä, haluammeko enempää lapsia. Ja jos haluamme, onko sillä geneettisyydellä loppujen lopuksi niinkään väliä? Emme siis sanoneet vielä juuta emmekä jaata, vaan ajattelimme pohtia asiaa kesän ajan ja palata sen jälkeen asiaan, jos varauksia haluamme tehdä.

Muuten täällä meneekin ihan hyvin. Erinäiset raskausoireet vaivaavat välillä enemmän ja vähemmän. Tällä hetkellä päällimmäisenä taitaa olla jatkuva väsymys. Myös etova olo on jatkunut jo jonkin aikaa. Onneksi en kuitenkaan ole vieläkään joutunut oksentamaan. On tosin todella vaikea keksiä mitään syömistä, sillä tuntuu siltä, etten saa oikein mitään suusta alas. Kaikki asiat vain etovat.

Selvisimme myös edellisestä viikosta, kun jouduimme majoittamaan meille puolituntemattomia ulkomaalaisia vieraita ja esittelemään Suomea. Pientä lisäjännitystä tähän toi se, että juuri sinä päivänä, kun vieraat saapuivat, alkoi minulta tulla pientä rusehtavaa tuhruvuotoa. Tai ei sitä ehkä ihan vuodoksikaan voi kutsua, sillä määrät olivat niin minimaalisia. Tätä jatkui muutaman päivän, mutta pelästyttihän se aika lailla - etenkin kun minulta ei aiemmin ollut tullut minkäänlaista vuotoa. Alussa ehdimme jo ajatella, että raskaus on mennyt kesken (ja millä ajoituksella!), mutta onneksi vuoto ei missään vaiheessa lisääntynyt ja googlekin osasi kertoa meille tuon olevan normaalia. Onneksi tuhruilu loppui kahden päivän jälkeen ja oma mielenrauhakin palasi ennalleen.

Täytyy tosin myöntää, että jossain vaiheessa vierailun aikana meinasi loppua usko omaan jaksamiseen ja ajattelinkin, etten selviä rupeamasta hengissä. Viimeiset päivät tekivät jo aika tiukkaa, mutta kiukulla selvittiin niistäkin. Kun ajoimme kotiin lentokentältä, makasin pari päivää putkeen sohvalla nukkuen, koska voimat olivat niin vähissä. Hyvä, jos vieläkään jaksan nousta sohvan nurkasta ylös! Olen tosin ajatellut, että nyt saan levätä hyvällä omallatunnolla niin paljon kuin haluan. Onneksi on loma! Ja onneksi televisiosta tulee iltaisin jalkapalloa, joten on sentään mielekästä tekemistä. :)

Puheluita

Soittelin klinikalle jo jonkin aikaa sitten ja kerroin positiivisesta tuloksesta. Puhelu oli mielestäni hieman outo. Olin etukäteen lukenut monista blogeista, kuinka klinikalla ollaan vilpittömästi iloisia positiivisista tuloksista ja onnitellaan yleensä puhelimessa. Palvelu klinikalla oli ollutkin ihanaa ja ystävällistä, joten tottakai odottelin vähän edellä mainitun kaltaista vastausta luurin toisesta päästä. Kerrottuani positiivisesta testistä kätilö tokaisi: "No niin, katsotaan sitten, milloin tulet alkuraskauden ultraan." Öööö, okei, katsotaan vaan. Se olisikin ollut seuraava kysymykseni, voisimmeko varata ajan ultraan. Puhelun lopuksi kätilö vielä sanoi, että älä ole yhteydessä neuvolaan, tulkaamme ensin klinikalle 2-3 viikon päästä ja vasta sitten voi ottaa neuvolaan yhteyttä. Aha, niin kai sitten!?

Kaiken kaikkiaan puhelusta jäi vähän outo fiilis. En saanut yhtään onnittelua ja sitten vielä kiellettiin neuvolaan soittaminen. Protokolla tuntui minusta hieman erikoiselta. No, mitäpä tuosta. Se nyt oli vain yksi puhelu. Tottelinko kuitenkaan kätilön neuvoa olla soittamatta neuvolaan? En tietenkään. Aluksi ajattelin, että en vielä soita ja kyllä ne siellä klinikalla tietävät. Vajaan viikon päästä päätimme Pirkon kanssa, että soitetaan vaan, niinhän kaikki heteroparitkin tekisivät siinä vaiheessa normaalisti! Olin myös lukenut jostain blogista, että pk-seudulla neuvoloissa saattaa olla ruuhkaa kesän takia. Ajattelin siis varmistaa, että saisimme ajan jonkin inhimillisen odotuksen päähän.

Puhelu neuvolaan olikin sitten täysin erilainen kuin klinikalle. Puhelimeen vastannut hoitaja oli kyllä täysin oikeassa työssä! Hän oli sydämellinen, kertoi ohjeita ja neuvoja ja onnitteli meitä vilpittömästi. Kuultuaan, että olemme naispari, kyseli hän vähän myös hoidon taustoista. Tästä puhelusta tuli itselle todella hyvä fiilis! Jotkin vinkit olivat myös oikein hyödyllisiä ja ihmettelinkin hieman, miksi klinikalla kiellettiin soittaminen. Olisivathan arvokkaat neuvot jääneet kuulematta ja olisin saanut tietää ne vasta monta viikkoa myöhemmin.

Tällä hetkellä odotamme ensi viikon lopulla olevaa varhaisultraa. Laskureiden mukaan nyt on menossa rv 5+5. Oireista päätellen jotain tuolla mun sisällä tapahtuu, mutta täysin varma ei voi tietenkään olla, ennen kuin sinne pääsee kurkkaamaan. Vähän jännittää ja pelottaa, mutta nautimme kuitenkin jokaisesta päivästä ja epäuskoisena seuraamme kännykästä raskauspäivien etenemistä. Voiko tämä oikeasti koskea meitä? Olemmeko me oikeasti raskaana? Ehkä tämä realisoituu itsellekin paremmin vasta siinä vaiheessa, kun pääsemme ultraan. Onneksi meillä on tiedossa seuraaville kuudelle päivälle melko hektistä ohjelmaa, joten aika kuluu varmasti nopeasti. Toivon vain, että oma kuntoni ei tästä huonone ja jaksan hyvin, jotta mitään epäilyksiä tilastani ei heräisi.

Ensimmäisten viikkojen iloja

Täällä ollaan edelleen raskaana - ainakin oireiden perusteella. Pirkolle olenkin jo ehtinyt muutamaan otteeseen manata koko lastenhankintaideaa. Olen myös tehnyt selväksi sen, että jos joskus tehdään toinen, saa Pirkko sitten tehdä sen! :D

No ei, ei täällä nyt ihan niin pahasti ole asiat (onneksi), mutta välillä olo tuntuu todella kuvottavalta. Pönttöä en ole vielä joutunut halailemaan, mutta muutaman päivän on jo jatkunut etova olo eikä oikein tee mitään ruokaa mieli. Syömisen ajan olo on hetkellisesti parempi, mutta lähes saman tien etova olo palaa. Toivottavasti ei tästä pahenisi, sillä tämän kanssa pystyn vielä hyvin elämään.

Menkkamaiset kivut selässä, kyljissä, nivusissa ja kohdun seutuvilla ovat tulleet kaveriksi myös viimeisen parin päivän aikana. Onneksi nämäkin tuntuvat menevän hieman aaltoilevasti, eli välillä on ihan hyvä olo, välillä vähän huonompi.

Rinnat ovat edelleen arat ja todella isot. Maanantaina kävimmekin loman alun kunniaksi shoppailemassa mulle uusia rintsikoita. Vanhat kun eivät mahdu enää päälle! Muutenkin olo tuntuu melko turvonneelta. Aina syömisen jälkeen vatsa pömpöttää pitkään sen näköisesti, kuin olisi jo paljon pidemmällä raskaudessa. Löysiä vaatteita olen yrittänyt tonkia kaappien perukoilta, sillä kaikki vaatteet tuntuvat kiristävän ja puristavan, mikä taas lisää pahaa oloa. Onneksi Pirkko on minua pidempi, joten voin siirtyä ensin käyttämään hänen vaatteitaan ja vasta sen jälkeen turvautua uusiin vaatteisiin.

Jotta tästä ei tulisi taas hehtomittainen postaus, taidan kertoa muista kuulumisista toisessa postauksessa.

Raskaana

Siinä se nyt on: elämämme ensimmäinen positiivinen raskaustesti.

Positiivisesta raskaustestistä on nyt muutamia päiviä, ja olo on epätodellinen, onnellinen, jännittynyt ja hieman pelokas. Yritämme olla hyppimättä pilviin, mutta toki olemme hieman riemuinneet positiivisesta tuloksesta. Eilen tein vielä nettikaupasta kaupanpäällisenä tulleen OneStepin liuskatestin, joka sekin näytti positiivista.

Kuten jo edellisessä postauksessa kirjoitin, osasin aavistaa positiivisen tuloksen jo ennen testin tekemistä, mutta samana päivänä, kun olin tehnyt ensimmäisen positiivisen testin, alkoi ilmestyä senkaltaisia oireita, ettei onnistumisesta ollut enää epäilystäkään.

Alavatsassa alkoi tuntua todella villiltä, ja erikoista kipua on ollut kyljissä ja vatsan seutuvilla. Kipu eroaa selvästi menkkakivuista, vaikka melko samoilla seuduilla tuntuukin. Työpäivien aikana on tullut aaltoilevia heikotuksen / huimauksen / pahan olon "kohtauksia". Välillä tuntuu siltä, kuin olisi pakko käydä hetkeksi lepäämään ja laittaa silmät kiinni. Valitettavasti tämä on meillä töissä aika mahdotonta. Onneksi on enää kuusi päivää töitä ja sen jälkeen pääsee kirmaamaan kesälaitumille. Tai ehkä tässä tapauksessa pääsee pikemminkin sohvan nurkkaan lepäämään! Olen onnellinen, että saan viettää lähes koko ensimmäisen kolmanneksen kesälomalla, jos nyt raskaus etenee hyvin ja oireet lisääntyvät/pahenevat ensimmäisten viikkojen aikana.

Rinnat ovat arat, turvonneet ja tuntuvat kasvaneen ainakin yhden kuppikoon verran. Pelottaa jo, mitä niistä tulee, jos kaikki menee hyvin ja raskaus etenee normaalisti. Tasapainoni varmaan pettää ja kaadun eteenpäin pelkästä rintojen painosta. Rintojen turpoaminen oli muuten yksi niistä merkeistä, joista päättelin jo päiviä ennen testin tekemistä tämän yrityksen onnistuneen. Oli uskomatonta, kuinka nopeasti ne reagoivat.

Jano on melkoinen ja sen myötä myös vessahätä. Ravaan normaalistikin usein vessassa, mutta nyt tuntuu siltä, että käyn siellä oikeasti puolen tunnin välein. Töissä joudun välillä olemaan kunnolla jalat ristissä, koska vessaan ei pääse silloin, kun on pakko.

Aiemmin tällä viikolla kävin kuntosalilla ja jumpassa, joka ei ole kovinkaan rankka. Tuossa vaiheessa emme olleet vielä tehneet testiä. Salilla huomasin kuitenkin, että juokseminen teki tuskaa ja tuntui todella pahalta. Myös jumpassa tuntui siltä, kuin olisi joutunut rehkimään tuplasti enemmän kuin normaalisti, ja hiki virtasi kahta kauheammin. Viime päivinä olen huomannut hengästyväni jo ihan rappusissa ja kävellessä suhteellisen reippaasti. Täytyy myöntää, että olen hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti raskaus tuntuu fyysisessä kunnossa.

Oireita siis on. Klinikalle en vielä ole ottanut yhteyttä. Sinne olisi tarkoitus soitella ensi viikolla ja kertoa tilanteesta. Voi olla, että teemme vielä yhden ClearBluen testin ennen soittamista vain ollaksemme varmoja asiasta. Toivottavasti saisin samalla myös varattua ajan varhaisultraan, sillä haluaisin kovasti nähdä, onko kaikki niin kuin pitääkin. 

Olisihan se hienoa, jos kaikki menisi hyvin, ja sitä tietenkin toivomme. Tiedostamme kuitenkin, että mitä tahansa voi vielä käydä. Raskaus voi mennä kesken missä vaiheessa tahansa. Tämä realisoitui itselleni kunnolla taannoin, kun eräällä ystävälläni kuoli vauva kohtuun aivan raskauden loppumetreillä. Mitä vaan siis voi tapahtua. Yritämme kuitenkin pysyä suhteellisen järjissämme, ettemme pelkää liikaa, mutta emme myöskään hehkuta asiaa liikaa. Parasta olisi, jos osaisi elää hetkessä eikä murehtisi turhia etukäteen. Yritänkin siis muistuttaa itselleni joka päivä, että otetaan elämä vastaan päivä ja tapahtuma kerrallaan. Muuten tulemme hulluiksi kaikesta murehtimisesta. Aion siis nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta oireesta hyvällä omallatunnolla. :)

Toukokuu

Toukokuu on yksi lempikuukausistani. On ihanan keväistä, lämpötilat saattavat kohota jo kesäisen lämpöisiin lukemiin ja aurinko paistaa. Kesäloma on aivan nurkan takana ja töissä alkaa olla jo lomafiilis. Tämä toukokuu on mennyt todella nopeasti ja olen nauttinut jokaisesta auringonsäteestä! Palataan ajassa kuitenkin vielä hieman taaksepäin.

Huhtikuun epäonnistuminen oli todella kova kolaus meille, ja erityisesti minulle. Päätimme tosiaan, että pidämme ajatustasolla pienen tauon lapsettomuusasioista, mikä oli oikein hyvä päätös. Emme käyneet lukemassa mitään blogeja kuukauteen ja lapsiasiat saikin työnnettyä mukavasti syrjään ja pystyi keskittymään kaikkeen muuhun.

Vappuna kerroimme lapsiprojektistamme parhaille ystävillemme. Uutisen vastaanotto oli juuri niin ihana, kuin olin kuvitellutkin. Molemmat olivat ehkä hieman yllättyneitä uutisesta, mutta he kyselivät uteliaina kaikesta mahdollisesta, mikä tuntui itsestä todella hyvältä. Oli mahtavaa päästä puhumaan asiasta jonkun muun, ja etenkin juuri heidän, kanssaan. Siinä vaiheessa tuntui, että suuri painolasti ja stressin määrä olisi nostettu harteiltani. Ihanaa, ettei tarvitse enää peitellä asiaa heiltä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä.

Pirkon kanssa päätimme, että kokeilemme vielä inseminaatiolla ja syksyllä voisimme sitten mennä ivf:ään, jos siltä näyttää. Lääkärimmekin oli sitä mieltä, että inseminaatiota kannattaisi vielä yrittää.

Laskin etukäteen, että toukokuun ovulaatio saattaisi osua lauantaihin, vaikka todennäköinen päivä olisikin sunnuntai tai jopa maanantai. Varasin siis ajan folliultraan torstaille. Mikäli olosuhteet olisivat hyvät, voisimme laittaa Pregnylin ja tehdä inseminaation perjantaina. Noh, näin ei valitettavasti ollut. Limakalvo oli vielä melko ohut, ja munasolukin vasta noin 17 mm:n kokoinen. Lääkäri suositteli odottamista ja itsekin arvelin, että hymynaama tulisi sunnuntaille, joten maanantaina voisimme päästä inssiin. Ei siis muuta kuin jännittämään.

Yllätys oli melkoinen, kun perjantaiaamuna hymynaama ilmestyi tikkuun. Miten tämä nyt näin meni? Naama irvisteli paljon aiemmin kuin olin odottanut. Edellisen päivän ultran jälkeen en todellakaan olisi osannut odottaa sitä vielä perjantaina. Sain onneksi varattua iltapäivään inseminaatioajan. Tällä kertaa emme ultranneet ollenkaan inseminaation yhteydessä, sillä olimme tehneet sen edellisenä päivänä. En siis tiedä, minkälainen tilanne oli sillä hetkellä. Ehkä parempi niin.

Homma oli nopeasti ohi. Miten tässä kävisi? Edellisen päivän perusteella olosuhteet eivät näyttäneet hyvältä ja inseminaatio tehtiin 13. perjantaina. Näin lievästi taikauskoisena ajattelin, ettei meillä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tässä kierrossa. Mutta onpa nyt ainakin yritetty. Pirkolle sanoin, ettei asiasta saa puhua piinapäivien aikana ollenkaan, sillä haluan yrittää olla ajattelematta asiaa.

Onnistuiko?

Joo ja ei. Puhuminen onnistui, mutta ajatteleminen ei. Piinapäivät menivät kuitenkin todella nopeasti ja kivuttomasti. Ehkäpä paljon kivuttomammin kuin koskaan ennen. Noin 6 päivää inseminaation jälkeen aloin tuntea kaikenlaista kropassani. Salaa aloin toivoa, että tämä olisi onnistunut. Tätä jatkui päivä toisensa jälkeen. Pidin suuni kuitenkin visusti kiinni enkä puhua pukahtanut asiasta Pirkolle mitään. Ajattelin, että olisi turha herättää turhaa innostusta, koska tulos olisi kuitenkin negatiivinen.

11 päivää inseminaation jälkeen en enää kestänyt. Kerroin Pirkolle, että huomenna aamulla testataan, että minun on pakko saada tietää, näyttäisikö testi mitään, sillä oma oloni on aivan sellainen kuin tällä kertaa olisi onnistunut. Sain nukuttua yön yllättävän hyvin, mutta heräsin kuitenkin ennen kellonsoittoa tekemään testin. Sellaisen ClearBluen digitaalisen. Olimme tehneet digitaalisen testin vain kerran aiemmin ja silloin tuloksen odottaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Jätin siis tikun odottamaan ja aloimme tehdä aamutoimia. Kuinkas siinä sitten kävi?

No niinhän siinä sitten kävi, että testi välkkyi todella nopeasti valmiiksi ja kun tulos pärähti näytölle, lensi hiusharja kädestä kaaressa ja suusta pääsi epämääräinen kirkaisu, mutta yhtään sanaa en saanut suustani ulos. Pregnant! Raskaana! Voiko tää olla totta? Pirkko ryntäsi toisesta vessasta luokseni salamannopeasti ja yhdessä tuijotimme tikkua epäuskoisina - itse hysteerisen itkukohtauksen vallassa, Pirkko hieman tyynempänä, niin kuin aina. Siinä sitten halasimme toisiamme ja yritimme saada asian jotenkin menevän tajuntaan asti. Ei se sinne ole ehkä mennyt täysin vieläkään, sillä olo on todella epätodellinen.

Voi Pena, pidä kiinni! Me halutaan nähdä sut ensi vuonna!

Blogitauko

Tämä blogi pitää nyt pienen pienen tauon lähinnä sen takia, että tarvitsen itse pienen tauon lapsettomuusasioihin. Mikäli itseäni alkaa kirjoituttaa, tulen kertomaan fiiliksistä, mutta muutoin yritän pysyä blogimaailmasta hetken aikaa poissa. Tuumaamme siis tovin ja mietimme, miten meidän taipaleemme tällä saralla etenee.

Hedelmällisiä kevätpäiviä kaikille! :)

Ei, niin ei

Ei tule meille Penaa, ei.

Turhauttaa, ärsyttää, ottaa päähän. Siinä ehkä päällimmäiset fiilikset tällä hetkellä. Kuukautiset alkoivat eilen melko ajallaan, ja testi näytti tietenkin täysin negatiivista.

Miksi tän pitää olla niin vaikeeta?