tiistai 16. maaliskuuta 2021

Synnytys ja muuta löpinää

Blogi on jäänyt vähän unholaan tämän vauva-arjen pyörittämisessä. Saa nähdä, tuleeko tänne enää kauheasti kirjoiteltua. Pidän kuitenkin blogin vielä pystyssä, jos vaikka inspiraatio iskee. 


Meidän Tyyppi syntyi tosiaan jo hyvän aikaa sitten. Täällä lähestytään jo neljän kuukauden ikää ja ollaan jo niin isoa vauvaa, että äitejä ihan kauhistuttaa! Mihin mun ihana vastasyntynyt oikein katosi?! Byäääh, haluan mun vauvani takaisin! No ei, on ollut aivan mahtavaa seurata pienen ihmisen elämää. En olisi voinut uskoa, että jotain toista voi rakastaa yhtä paljon kuin Penua, mutta se oli kyllä rakkautta ensi silmäyksellä, kun näimme Tyypin. Tällä hetkellä tuntuu oudolta edes ajatella, että hän ei kuuluisi meidän perheeseemme. Tituleeraan Tyyppiä maailman helpoimmaksi vauvaksi. Penu oli aikoinaan todella helppo, mutta Tyyppi on vielä helpompi. Hän ei ole oikein koskaan itkenyt. Kertaakaan esimerkiksi iltaisin ei ole ollut minkäänlaista nukutus-/itkuruljanssia, vaan Tyyppi on käynyt kiltisti nukkumaan, kun sen aika on. Ihan ihmeellinen vauva!


Mutta palataanpa ajassa hieman taakse päin. Koko raskausaikaa ja etenkin synnytystä varjosti suuri peikko nimeltään Korona. Pöh. Taitaa tätä menoa varjostaa Tyypin ensimmäisiä vuosia ja minun äitiyslomaanikin, mutta ehkäpä en tästä lähde avautumaan nyt ainakaan tässä kirjoituksessa. Olin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä toivonut suunniteltua sektiota ja pääsinkin onneksi pelkopolille juttelemaan. Koin käynnit erittäin hyödyllisiksi ja edellistä synnytystä tuli käsiteltyä ja siitä tuli puhuttua hoitohenkilökunnan kanssa, mikä olisi pitänyt tehdä jo neljä vuotta sitten. Sain onneksi sektioajan varatuksi ja niin aloimme jännittämään, iskeekö korona tai karanteeni. Onneksi ei lopulta iskenyt kumpikaan. 


Viimeiset viikot ennen synnytystä olivat aika kuumottavia. Penu toi päiväkodista kamalan flunssan, johon kuului järjetön ja pitkäkestoinen yskä. Saimme koko perhe taudin ja olimme kipeinä noin 3-4 viikkoa ennen sektioaikaa. Myös vanhempani, jotka oli buukattu Penun vahdeiksi, sairastuivat flunssaan viikko ennen synnytystä. Siinä vaiheessa meinasin heittää jo kirveen kaivoon ja tuhersin itkua harva se päivä. Pirkon työpaikalla tuli samaan aikaan ilmi ensimmäiset tartunnat, mikä lisäsi stressiä ja epävarmuutta. Itse ehdin onneksi parantua lähes kokonaan ennen sektiota ja Pirkkokin oli lopulta lähes kunnossa. Penu ja lapsenvahdit jäivät sairastamaan meille kotiin sillä aikaa, kun me lähdimme synnyttämään. 

 

Sektio oli kaikin puolin aivan mielettömän positiivinen ja korjaava kokemus! Oli ihanaa saada hyvä synnytyskokemus, koska ensimmäisestä oli jäänyt aika isot traumat. Olimme aamulla sairaalassa jo seitsemältä ja pääsimme heti omaan huoneeseemme. Tuossa kuplassa vietimmekin seuraavat kaksi päivää. Oli toisaalta ihanaa, ettei huoneesta saanut poistua minnekään eikä kukaan saanut tulla käymään, jotta saimme olla aivan rauhassa. Olin päivän leikkausvuorossa vasta toisena, joten jouduimme odottamaan suhteellisen pitkään. Itse olin niin nälissäni, että lähinnä makoilin sängyllä ja yritin torkkua. Välillä kätilö kävi tuomassa minulle vaatetta ja valmistelemassa minua leikkausta varten. 

 

Vihdoinkin noin klo 10.30 hän tuli hakemaan minut saliin. Pirkko jäi vielä huoneeseen odottelemaan ja vaihtamaan omia sairaalavaatteita päälle. Kävellessäni salia kohti alkoi jännitys pikkuhiljaa hiipiä luihin ja ytimiin asti. Kun leikkaussalin ovi avattiin, oli huoneessa vastassa iso joukko ihmisiä, jotka kaikki hymyilivät ja toivottivat tervetulleeksi. Heti kun pääsin saliin sisään, jokainen esitteli itsensä (en muista yhdenkään ihmisen nimeä!) ja alkoi saman tien kertoa, mitä ovat siellä tekemässä. Minut istutettiin leikkauspöydän reunalle ja yksi kätilö seisoi koko ajan edessäni ja hänen tehtävänsä oli selvästi jutella minulle ja rauhoitella minua. Muistan vain tuijottaneeni häntä silmiin ja nyökänneeni vastaukseksi sillä jännitys oli sen verran suurta, etten oikein pystynyt puhumaan. 


Muistaakseni selkäni ja vatsani pestiin ja minuun iskettiin jos jonkinlaista läpyskää ja härpäkettä kiinni käsiin, selkään, päähän ja ties minne. Tuntui siltä, kuin olisin ollut nukke, jota hoidetaan. Todella villi fiilis. Ainut asia, mitä etukäteen pelkäsin, oli epiduraalipuudutteen ja kanyylien laittaminen. Onnekseni puudutus ei sattunut juuri lainkaan. Oli villin tuntuista, kuinka aine alkoi lämmittää jalkoja enkä hetken päästä pystynyt liikuttamaan niitä ollenkaan. Puudutuksen jälkeen laitettiin katetri ja tehtiin vielä jotain, mutten enää oikein muista tarkalleen mitä. Hetken päästä Pirkko tulikin viereeni ja piti minua koko ajan kädestä kiinni. 

 

Samalla hetkellä leikkaus alkoi ja me juttelimme jotain, jotta aika kuluisi nopeammin. Eihän siinä kauaa mennyt, mutta sillä hetkellä minuutitkin tuntuivat pitkiltä. Oli erikoinen tunne, kun vatsaa leikattiin auki. Periaatteessa en tuntenut mitään, mutta kuitenkin tunsin jotain (kipua en onneksi ollenkaan). Yllättävää oli se, että lääkärit tekivät lähes hartiavoimin töitä ja välillä tuntui, kuinka heiluin pöydällä. :D Vähän ennen puolta kahtatoista Tyyppimme syntyi ja kaikki leikkaussalissa onnittelivat. Tyyppi alkoi heti parkua kovaan ääneen ja itse purskahdin tietenkin itkuun. Nyt hän on täällä! Saimme nähdä hänet heti, kun kätilö nosti hänet verhon takaa nähtäväksemme. Sen jälkeen Tyyppi oli muutaman minuutin kätilön hoidossa (sai kenties vaipan, en tiedä, mitä muuta tehtiin), mutta pian hänet tuotiin minun rintani päälle. Voi sitä onnen tunnetta! Penua en saanut syliini ennen kuin vasta noin 40 minuuttia synnytyksen jälkeen, joten oli ihana saada Tyyppi niin pian ihokontaktiin. Siinä hän oli rintani päällä koko sen ajan, kun minua kursittiin kokoon. Saimme yhdessä ihmetellä häntä ensimmäisten hetkien ajan. Ihmeellistä! Kokoonkursimisessa meni muistaakseni 30-40 minuuttia, minkä jälkeen Tyyppi pääsi Pirkon sylissä heräämön puolelle ja minut nostettiin toiseen sänkyyn ja kärrättiin sinne perässä. 

 

Saimme olla yhdessä heräämössä ja sain Tyypin taas rinnalle. Heräämössä aikaa taisi mennä tunti tai pari. En oikein sitäkään muista. Sain vihdoinkin juotavaa (pillimehua!) ja kohtuani paineltiin vähän väliä. Se ei onneksi sattunut mitenkään paljon. Oloni oli todella hyvä ja pikkuhiljaa pystyin alkaa liikutella jalkojani. Pyrinkin liikkumaan mahdollisimman pian, jotta tokenisin synnytyksestä mahdollisimman pian. Olin samana iltana jalkeilla, muistaakseni noin 5-6 tuntia sektion jälkeen. 


Vietimme sairaalassa kaksi yötä omassa kuplassamme. Edellisellä kerralla nuo päivät olivat ihan kamalia, mutta nyt suorastaan nautin niistä. Oli ihanaa saada olla yhdessä Pirkon ja vauvan kanssa. Haava oli toki kipeä ja alkuun nouseminen sattui, mutta oloni parani todella nopeasti. Kivut eivät olleet läheskään samaa luokkaa kuin Penun synnytyksen jälkeen, vaan kaikki oli paljon siedettävämpää ja helpompaa. Minulla onkin ollut tuosta lähtien kauhea vauvakuume (miten se on edes mahdollista, kun kotona on vauva?? :D :D) ja olen sanonut, että voisin hyvin synnyttää näin uudelleen. Haha, ei me oikeasti olla enää kolmatta tekemässä, mutta fiilis on ollut vain niin hyvä. :)  Oli kuitenkin ihana päästä sairaalasta kotiin Penun luokse, sillä ikävä alkoi olla jo kova. Innokas isosisko odotti paluutamme kärsimättömänä ja juoksi heti pikkusiskon luokse, kun tulimme ovesta sisään. Äidit oli siinä vaiheessa unohdettu täysin. Siinä hetkestä lähtien Penu on soljahtanut isosiskon rooliinsa täydellisesti. Hän tykkää siskostaan kovasti ja viihdyttää ja naurattaa Tyyppiä mielellään. <3


Tyypin syntymäpäivä oli pilvinen ja harmaa, mutta juuri hänen syntymänsä hetkellä aurinko alkoi paistaa ja leikkaussaliin tulvi ihana syksyinen aurinko. Sitä ei kestänyt kuin ehkä 30 minuutin ajan, mutta tuo kuvastaa meidän Tyyppiämme loistavasti. Hän on meidän aurinkomme. Hän oli puuttuva palanen meidän perheestämme. Nyt meidän perheemme on tässä. Näin on hyvä. <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti