Synnytys ja muuta löpinää

Blogi on jäänyt vähän unholaan tämän vauva-arjen pyörittämisessä. Saa nähdä, tuleeko tänne enää kauheasti kirjoiteltua. Pidän kuitenkin blogin vielä pystyssä, jos vaikka inspiraatio iskee. 

Meidän Tyyppi syntyi tosiaan jo hyvän aikaa sitten. Täällä lähestytään jo neljän kuukauden ikää ja ollaan jo niin isoa vauvaa, että äitejä ihan kauhistuttaa! Mihin mun ihana vastasyntynyt oikein katosi?! Byäääh, haluan mun vauvani takaisin! No ei, on ollut aivan mahtavaa seurata pienen ihmisen elämää. En olisi voinut uskoa, että jotain toista voi rakastaa yhtä paljon kuin Penua, mutta se oli kyllä rakkautta ensi silmäyksellä, kun näimme Tyypin. Tällä hetkellä tuntuu oudolta edes ajatella, että hän ei kuuluisi meidän perheeseemme. Tituleeraan Tyyppiä maailman helpoimmaksi vauvaksi. Penu oli aikoinaan todella helppo, mutta Tyyppi on vielä helpompi. Hän ei ole oikein koskaan itkenyt. Kertaakaan esimerkiksi iltaisin ei ole ollut minkäänlaista nukutus-/itkuruljanssia, vaan Tyyppi on käynyt kiltisti nukkumaan, kun sen aika on. Ihan ihmeellinen vauva!

Mutta palataanpa ajassa hieman taakse päin. Koko raskausaikaa ja etenkin synnytystä varjosti suuri peikko nimeltään Korona. Pöh. Taitaa tätä menoa varjostaa Tyypin ensimmäisiä vuosia ja minun äitiyslomaanikin, mutta ehkäpä en tästä lähde avautumaan nyt ainakaan tässä kirjoituksessa. Olin jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä toivonut suunniteltua sektiota ja pääsinkin onneksi pelkopolille juttelemaan. Koin käynnit erittäin hyödyllisiksi ja edellistä synnytystä tuli käsiteltyä ja siitä tuli puhuttua hoitohenkilökunnan kanssa, mikä olisi pitänyt tehdä jo neljä vuotta sitten. Sain onneksi sektioajan varatuksi ja niin aloimme jännittämään, iskeekö korona tai karanteeni. Onneksi ei lopulta iskenyt kumpikaan. 

Viimeiset viikot ennen synnytystä olivat aika kuumottavia. Penu toi päiväkodista kamalan flunssan, johon kuului järjetön ja pitkäkestoinen yskä. Saimme koko perhe taudin ja olimme kipeinä noin 3-4 viikkoa ennen sektioaikaa. Myös vanhempani, jotka oli buukattu Penun vahdeiksi, sairastuivat flunssaan viikko ennen synnytystä. Siinä vaiheessa meinasin heittää jo kirveen kaivoon ja tuhersin itkua harva se päivä. Pirkon työpaikalla tuli samaan aikaan ilmi ensimmäiset tartunnat, mikä lisäsi stressiä ja epävarmuutta. Itse ehdin onneksi parantua lähes kokonaan ennen sektiota ja Pirkkokin oli lopulta lähes kunnossa. Penu ja lapsenvahdit jäivät sairastamaan meille kotiin sillä aikaa, kun me lähdimme synnyttämään. 

 

Sektio oli kaikin puolin aivan mielettömän positiivinen ja korjaava kokemus! Oli ihanaa saada hyvä synnytyskokemus, koska ensimmäisestä oli jäänyt aika isot traumat. Olimme aamulla sairaalassa jo seitsemältä ja pääsimme heti omaan huoneeseemme. Tuossa kuplassa vietimmekin seuraavat kaksi päivää. Oli toisaalta ihanaa, ettei huoneesta saanut poistua minnekään eikä kukaan saanut tulla käymään, jotta saimme olla aivan rauhassa. Olin päivän leikkausvuorossa vasta toisena, joten jouduimme odottamaan suhteellisen pitkään. Itse olin niin nälissäni, että lähinnä makoilin sängyllä ja yritin torkkua. Välillä kätilö kävi tuomassa minulle vaatetta ja valmistelemassa minua leikkausta varten. 

 

Vihdoinkin noin klo 10.30 hän tuli hakemaan minut saliin. Pirkko jäi vielä huoneeseen odottelemaan ja vaihtamaan omia sairaalavaatteita päälle. Kävellessäni salia kohti alkoi jännitys pikkuhiljaa hiipiä luihin ja ytimiin asti. Kun leikkaussalin ovi avattiin, oli huoneessa vastassa iso joukko ihmisiä, jotka kaikki hymyilivät ja toivottivat tervetulleeksi. Heti kun pääsin saliin sisään, jokainen esitteli itsensä (en muista yhdenkään ihmisen nimeä!) ja alkoi saman tien kertoa, mitä ovat siellä tekemässä. Minut istutettiin leikkauspöydän reunalle ja yksi kätilö seisoi koko ajan edessäni ja hänen tehtävänsä oli selvästi jutella minulle ja rauhoitella minua. Muistan vain tuijottaneeni häntä silmiin ja nyökänneeni vastaukseksi sillä jännitys oli sen verran suurta, etten oikein pystynyt puhumaan. 

Muistaakseni selkäni ja vatsani pestiin ja minuun iskettiin jos jonkinlaista läpyskää ja härpäkettä kiinni käsiin, selkään, päähän ja ties minne. Tuntui siltä, kuin olisin ollut nukke, jota hoidetaan. Todella villi fiilis. Ainut asia, mitä etukäteen pelkäsin, oli epiduraalipuudutteen ja kanyylien laittaminen. Onnekseni puudutus ei sattunut juuri lainkaan. Oli villin tuntuista, kuinka aine alkoi lämmittää jalkoja enkä hetken päästä pystynyt liikuttamaan niitä ollenkaan. Puudutuksen jälkeen laitettiin katetri ja tehtiin vielä jotain, mutten enää oikein muista tarkalleen mitä. Hetken päästä Pirkko tulikin viereeni ja piti minua koko ajan kädestä kiinni. 

 

Samalla hetkellä leikkaus alkoi ja me juttelimme jotain, jotta aika kuluisi nopeammin. Eihän siinä kauaa mennyt, mutta sillä hetkellä minuutitkin tuntuivat pitkiltä. Oli erikoinen tunne, kun vatsaa leikattiin auki. Periaatteessa en tuntenut mitään, mutta kuitenkin tunsin jotain (kipua en onneksi ollenkaan). Yllättävää oli se, että lääkärit tekivät lähes hartiavoimin töitä ja välillä tuntui, kuinka heiluin pöydällä. :D Vähän ennen puolta kahtatoista Tyyppimme syntyi ja kaikki leikkaussalissa onnittelivat. Tyyppi alkoi heti parkua kovaan ääneen ja itse purskahdin tietenkin itkuun. Nyt hän on täällä! Saimme nähdä hänet heti, kun kätilö nosti hänet verhon takaa nähtäväksemme. Sen jälkeen Tyyppi oli muutaman minuutin kätilön hoidossa (sai kenties vaipan, en tiedä, mitä muuta tehtiin), mutta pian hänet tuotiin minun rintani päälle. Voi sitä onnen tunnetta! Penua en saanut syliini ennen kuin vasta noin 40 minuuttia synnytyksen jälkeen, joten oli ihana saada Tyyppi niin pian ihokontaktiin. Siinä hän oli rintani päällä koko sen ajan, kun minua kursittiin kokoon. Saimme yhdessä ihmetellä häntä ensimmäisten hetkien ajan. Ihmeellistä! Kokoonkursimisessa meni muistaakseni 30-40 minuuttia, minkä jälkeen Tyyppi pääsi Pirkon sylissä heräämön puolelle ja minut nostettiin toiseen sänkyyn ja kärrättiin sinne perässä. 

 

Saimme olla yhdessä heräämössä ja sain Tyypin taas rinnalle. Heräämössä aikaa taisi mennä tunti tai pari. En oikein sitäkään muista. Sain vihdoinkin juotavaa (pillimehua!) ja kohtuani paineltiin vähän väliä. Se ei onneksi sattunut mitenkään paljon. Oloni oli todella hyvä ja pikkuhiljaa pystyin alkaa liikutella jalkojani. Pyrinkin liikkumaan mahdollisimman pian, jotta tokenisin synnytyksestä mahdollisimman pian. Olin samana iltana jalkeilla, muistaakseni noin 5-6 tuntia sektion jälkeen. 

Vietimme sairaalassa kaksi yötä omassa kuplassamme. Edellisellä kerralla nuo päivät olivat ihan kamalia, mutta nyt suorastaan nautin niistä. Oli ihanaa saada olla yhdessä Pirkon ja vauvan kanssa. Haava oli toki kipeä ja alkuun nouseminen sattui, mutta oloni parani todella nopeasti. Kivut eivät olleet läheskään samaa luokkaa kuin Penun synnytyksen jälkeen, vaan kaikki oli paljon siedettävämpää ja helpompaa. Minulla onkin ollut tuosta lähtien kauhea vauvakuume (miten se on edes mahdollista, kun kotona on vauva?? :D :D) ja olen sanonut, että voisin hyvin synnyttää näin uudelleen. Haha, ei me oikeasti olla enää kolmatta tekemässä, mutta fiilis on ollut vain niin hyvä. :)  Oli kuitenkin ihana päästä sairaalasta kotiin Penun luokse, sillä ikävä alkoi olla jo kova. Innokas isosisko odotti paluutamme kärsimättömänä ja juoksi heti pikkusiskon luokse, kun tulimme ovesta sisään. Äidit oli siinä vaiheessa unohdettu täysin. Siinä hetkestä lähtien Penu on soljahtanut isosiskon rooliinsa täydellisesti. Hän tykkää siskostaan kovasti ja viihdyttää ja naurattaa Tyyppiä mielellään. <3

Tyypin syntymäpäivä oli pilvinen ja harmaa, mutta juuri hänen syntymänsä hetkellä aurinko alkoi paistaa ja leikkaussaliin tulvi ihana syksyinen aurinko. Sitä ei kestänyt kuin ehkä 30 minuutin ajan, mutta tuo kuvastaa meidän Tyyppiämme loistavasti. Hän on meidän aurinkomme. Hän oli puuttuva palanen meidän perheestämme. Nyt meidän perheemme on tässä. Näin on hyvä. <3

Hän on täällä!

Oho, enpä saanut kirjoitettua loppuraskaudesta enää postausta, vaikka tarkoitus olikin kirjoittaa viimeisten viikkojen järkyttävästä hikoilusta, väsymyksestä, viimeisestä pelkopolikäynnistä, sairasteluista, koronajännityksestä jne. Se kaikki kuitenkin jäi ja elämä meni eteenpäin. 

Odotus on kuitenkin vihdoinkin palkittu! Pieni Tyyppimme syntyi vajaat kolme viikkoa sitten suunnitellulla sektiolla. Meillä on kaikki hyvin ja olimme kotona jo kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Nyt perheessämme on kaksi täydellistä tytärtä. <3 Jos vain ehdin ja jaksan, kirjoittelen synnytyksestä vielä jossain vaiheessa. Katsotaan, kuinka tämä lapsiperhearki vie mennessään.

Rv 34+4: Koronaa ja supistuksia

Olo on iso ja raskas. Iskias- ja liitoskivut ovat aivan järkyttäviä ja päivät kuluvat kotona istuen ja neuloen. Ihan jo koronatilanteen takia ei tule mentyä minnekään tai edes nähtyä kauheasti ihmisiä, joten omissa oloissa ollaan. Toivon, että saisin välteltyä tartuntaa ja karanteenia mahdollisimman pitkälle ja että saisimme vauvan tähän maailmaan turvallisesti. 

Maailman tilanne kyllä stressaa, mutta yritän olla ajattelematta sitä, koska en asialle itse mitään mahda. Olen jo henkisesti latautunut siihen, että synnytän yksin ja olen myös lapsivuodeosastolla yksin. Keväällä tämä aiheutti minulle suurta ahdistusta, mutta nyt alan olla jo suht sinut asian kanssa. Pääasia, että pysyisimme terveinä ja pääsisimme pian vauvan kanssa kotiin. Alatiesynnytykseen en pystyisi yksin, mutta sektiosta selviän ilman Pirkkoakin. Näin olen asian ainakin järkeillyt. :D 

Supistuksia tulee päivittäin. Nyt supistukset eivät ole enää sellaista vatsan kovettumista, mitä ne olivat koko kesän, vaan nyt kipu tuntuu aaltoilevana koko selässä. Myös sukkapuikkoja on tuntunut jo jonkin aikaa. Jotenkin sitä oli unohtanut, miltä supistukset tuntuvat, mutta muutama viikko sitten havahduin ensimmäistä kertaa tuohon aaltoilevaan kipuun selässä ja tajusin saman tien, että tältä se tuntui vähän ennen kuin lähti synnyttämään. En muista edellisestä raskaudesta, että näitä supistuksia olisi tullut ennen h-hetkeä, vaan silloin ne alkoivat muistaakseni juuri laskettuna päivänä. Nyt taas supistuksia on tullut joka päivä ja välillä ne vetävät kivun oikein ylös niskaan asti. Kipu ei ole sietämätöntä, mutta joka päivä se tuntuu kovenevan. Silloin on vain pakko hengitellä, että tilanne menee ohi. 

 

Toissapäivänä supistuksia tuli koko päivän melko paljon ja vatsakin oli sekaisin pari kertaa. Vähän jo pelästyin, että joko tämä on tässä, mutta eilen oli taas rauhallisempi päivä. Synnärille en ole vielä soitellut, koska en ole katsonut olevan siihen tarvetta. Olisi mukavaa tietää, kypsyttävätkö nämä supparit paikkoja vai ollaanko tässä vielä ihan onnellisesti raskaana loppuun asti. Kahden viikon päästä on viimeinen pelkopolikäynti lääkärillä. Siellä varmasti tsekataan tilanne ja toivon, että saisin siellä myös sektioajan. Vielä pitäisi siis jaksaa odotella. 

Ja hei, äitiysloma alkaa virallisesti ylihuomenna! Kauheasti ei tunnu missään, kun olen ollut sairaslomalla jo kaksi kuukautta. :D

Rv 30+3 ja toinen pelkopolikäynti

30 raskausviikkoa on jo täynnä! Jihuu! Ja kivut sen kuin pahenee. Välillä ei meinaa saada housuja jalkaan, kun en pysty nostamaan toista jalkaa ilmaan. Käveleminen on aivan tuskallista ja juuri ja juuri pystyn kävelemään tien toiselle puolelle päiväkotiin. Välillä istuminenkin sattuu. On tämä hullun hommaa. Tähän asti on jotenkin kestänyt, mutta nyt alkaa olla mitta täynnä tätä raskautta ja kipua. Saisi mun puolesta syntyä jo. 

Tänään kävimme toisella pelkopolikäynnillä Pirkon kanssa. Tällä kertaa menimme synnytyssairaalaan juttelemaan kätilön kanssa. Kätilö oli onneksi todella mukava ja tällä kerralla sekä minä että Pirkko itkimme molemmat. :D Heh. Ai, meillä muka traumoja edellisestä synnytyksestä?! Käynti oli mielestäni hyödyllinen, koska kävimme edellisen synnytyksen aika tarkasti läpi, mitä ei koskaan aiemmin ollut tehty. Lähinnä juttelimme siis siitä ja meidän fiiliksistä ja kokemuksista. Rauhoittavaa oli se, että meitä ei edelleenkään painostettu mihinkään, vaan saamme itse tehdä ratkaisun synnytystavasta. Tai toki lääkäri tekee päätöksen viimeisellä käynnillä, mutta hän jo sanoi, että ketään ei pakoteta synnyttämään alateitse. 

Lopussa kätilö kysyi, merkkaako hän jo jotain toivetta synnytystapaan, ja kyllä olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että sektiolla mennään. Siitä tulee itselleni paljon levollisempi ja positiivisempi olo ja olen varma, että se on meille oikea ratkaisu. Oli ihanaa, että Pirkko pääsi tännekin käynnille mukaan ja saimme yhdessä käydä vielä tapahtumaa läpi. On mulla paras vaimo. <3

Rv 28+2 ja pelkopolikäynti

Nyt on käyty ensimmäisellä pelkopolikäynnillä. Käyntejä on siis yhteensä kolme: ensimmäinen ja viimeinen lääkärille ja keskimmäinen kätilölle. Mainitsin siis jo ensimmäisen neuvolakäynnin yhteydessä, että haluaisin pelkopolille ja sektion. Onneksi neuvolatätimme on aivan loistava eikä ole kyseenalaistanut toivettani hetkeäkään. Sain lähetteet ja ajat on jo varattu kalenteriin. Nyt vain täytyy toivoa, että olen terve jokaisen käynnin aikaan. 

Tänään ajoimme paikkakuntamme keskusneuvolaan ja tapasimme siellä aivan ihanan lääkärin. Olin vaatinut Pirkon tulemaan mukaani, koska tiesin, että itken varmasti koko käynnin ajan ja tarvitsen hänet sinne puhumaan puolestani ja olemaan tukenani. Lisäksi mielikuvani edellisestä synnytyksestä saattavat olla hieman hämärtyneemmät kuin hänellä. 

 

Lääkäri oli tosiaan todella miellyttävä, ja hän sanoi, että tällä ensimmäisellä käynnillä lähinnä jutellaan edellisestä synnytyksestä ja alatiesynnytyksen ja sektion eroista. Eniten minua lohdutti kuulla, että ketään ei pakoteta synnyttämään alateitse, vaan halutessaan voi päästä sektioon, vaikka he tietenkin suosittelevat alatiesynnytystä, jos se vain on terveydellisesti mahdollista. Lähinnä siis juttelimme edellisestä synnytyskokemuksesta ja kävimme läpi tulevaa synnytystä eri tavoin. Vaikka käynnillä lähinnä vain juteltiin eikä tehty mitään päätöksiä, koin sen silti hyödylliseksi. Käynti meni juuri niin kuin olin kuvitellutkin: itkin lähes koko sen 40 minuuttia, mitä siellä olimme. :D Lopussa vielä ultrattiin, mikä oli ihan hauska yllätys! Tyypillä näytti olevan kaikki hyvin ja painoa hänellä oli jo vajaat 1200 g. 

Pyysin lääkäriä vielä tarkistamaan paikat ja kysyin, voisiko hän kirjoittaa sairalomalle jatkoa. Paikat ovat edelleen kiinni ja täysin epäkypsät, mikä oli hyvä uutinen! Mahtavaa oli myös se, että lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa aina sinne äitiyslomaan asti. Nyt ei enää tarvitse stressata siitä, täytyykö yrittää mennä töihin tai miten pääsen lääkärille ja saan sairaslomaa lisää. Ihanaa! Nyt voi keskittyä täysillä lepäämiseen ja mahan kasvatteluun (iso se jo onkin!).

Rv 27+2: Äitiyden tunnustaminen ja sairaslomaa

Oh hoh, onpas vierähtänyt jo tovi edellisestä postauksesta. Kesä oli ja meni. Korona tuli ja on eikä valitettavasti ole lähtenyt minnekään. Onneksi meidän perheemme on vielä toistaiseksi välttänyt tartunnan, vaikka viime viikolla elimmekin jännittäviä päiviä, kun odottelimme Pirkon testituloksia. 

Äitiys on nyt tunnustettu. Kävimme jokin aika sitten neuvolassa hoitamassa asian kuntoon. Tuntui kyllä juhlalliselta sen adoptioprosessin jälkeen (vaikka se meillä olikin helppo ja nopea) hoitaa asia vain neuvolakäynnin yhteydessä. Itse prosessiin kuului muutamien papereiden allekirjoitusta. Lisäksi meidän täytyi toimittaa klinikalta todistus hedelmöityshoidoista. Tuon paperin saaminen olikin hieman työläämpi prosessi. Olin soittanut klinikalle jo kesäkuussa ja pyytänyt todistusta. He lähettivät postissa meille paperin, joka valitettavasti oli väärä. Tämä selvisi meille noin kaksi viikkoa ennen äitiydentunnustuskäyntiä. Jouduin soittelemaan klinikalle uudestaan ja pyysin lähettämään meille oikean todistuksen. Ajattelin, että kyllä se kahdessa viikossa ehtii tulla. Puhelimeen vastannut henkilö pahoitteli asiaa ja lupasi hoitaa todistuksen postiin saman tien. Odottelimme postia joka ikinen päivä, kunnes päivää ennen neuvola-aikaa jouduin soittamaan taas klinikalle ja pyytämään uuden todistuksen. Heidän tiedoissaan ei näkynyt mitään merkintää jälkimmäisestä puhelustani ja todistuspyynnöstäni eikä todistus ole tähän päivään mennessä tullut meille, joten luulen, ettei sitä koskaan edes lähetetty. Niinpä jouduin tekemään ylimääräisen reissun Helsinkiin ja hakemaan todistuksen klinikalta vähän ennen sulkemisaikaa. Pikkasen otti päähän. 

Kyseisellä neuvolakäynnillä hoitaja kyseli kuulumisiani ja itkien sopertelin, että en oikein pysty liikkumaan. Iskiaskivut ovat olleet helvetillisiä jo pidemmän aikaa ja kävely (jos sitä onnistuu tekemään) aiheuttaa supistuksia lähes saman tien - varsinkin jos pitäisi kävellä yhtään pidempään (kuin esim. 600 m :D) ja lujempaa vauhtia (kuin hidasta sunnuntaikävelyä). Neuvolantäti ohjasi minut onneksi ylimääräiselle lääkärikäynnille juuri viimeisenä kesälomaperjantaina. Lääkäri kirjoitti minulle onneksi sairaslomaa saman tien pidemmän pätkän, joten näillä näkymin en ole menossa enää töihin ennen äitiysloman alkua. Huh, helpotus! Tiedän, etten olisi selvinnyt töistä, jossa joutuu koko ajan kävelemään ja olemaan pystyssä, taukoja ei ole ja kiire on koko ajan. Samalla lääkäri tsekkasi, että paikat ovat vielä kiinni ja kunnossa. Kaikki näytti onneksi hyvältä eivätkä supistukset ole tehneet minkäänlaista hallaa. 

Nyt siis olen sairaslomalla ja kulutan aikani lähinnä neuloen. Penu on päiväkodissa ja toivomme, ettei sieltä heti tulisi mitään nuhaa tms., minkä takia joutuisi jäämään kotiin. Tällä hetkellä en ole kovin hyvä viihdyttäjä ja seuraneiti, jos koko päivän joutuisi hoitamaan (tervettä) lasta. Seuraavaksi odottelen ensimmäistä pelkopolikäyntiä lääkärille. Se onkin jo viikon päästä. Aika menee hurjaa vauhtia! :)

Rv 20+4 ja rakenneultra

Tänään koitti viimeinkin se päivä, jota olemme hartaasti odottaneet ja jännittäneet edelliset kuukaudet. Veimme Penun eilen illalla isovanhemmille hoitoon, jotta pääsimme molemmat ultraan. Oli ihanaa, että tällä kertaa Pirkkokin sai tulla mukaan eikä minun tarvinnut mennä yksin. Saimme siis myös vapaaillan (luksusta!) ja vähän omaa aikaa. 

Nukuimme aamulla pitkään ja ajoimme sitten päivällä Helsinkiin. Hetken odoteltuamme pääsimme onneksi sisään. Tällä kertaa meillä oli aivan ihana kätilö! Onneksi! Hän selitti tarkasti ultratessaan, mitä hän nyt mittaa ja minkä takia. Samalla hän ihasteli vauvan liikkeitä ja näytti meille parhaita paloja Tyypistä. Tyyppi oli hereillä ja kovin liikkuvainen yksilö. Hän hengaili pää lähes alaspäin ja jalat ylöspäin. Ei ihme, että potkut ovat tuntuneetkin viime aikoina jo todella ylhäällä. 

Sanoin jo alussa, että sukupuolen saa kertoa, jos sen vain näkee. Suht alussa kätilö sanoikin, että nyt hän voi kyllä jo hyvin varmasti sanoa, että tietää, kumpaa sorttia tämä on. Hän esitteli meille häpyhuulet, jotka näkyivät ruudulla aivan selvästi. Kätilö oli hyvin varma siitä, että Penulle on tulossa pikkusisko. <3 Ultraus kesti ihan hyvän aikaa, mikä oli kiva, koska pääsimme katsomaan Tyypin touhuja. Muistan, että Penua ultrattiin aikoinaan vain noin 10-15 minuuttia ja silloin kätilö oli todella hiljaa koko ajan eikä selostanut mitään. Siksi oli kiva, että tämä kätilö kertoi koko ajan tarkasti, mitä teki ja näki. 

Loppuvaiheessa meitä alkoi hieman kuumottaa, koska kätilö ei saanut sydämestä hyvää kuvaa. Hän käänteli laitetta vaikka kuinka pitkään ja käski minun kääntyä molemmille kyljilleni, mutta mikään ei auttanut. Lopuksi hän totesi, että pyytää lääkärin käymään ja tarkistamaan, että sydämessä on kammiot ja eteiset ja läpät kunnossa. Kätilö poistui hetkeksi huoneesta ja jäimme ihan kahden. Onneksi Pirkko oli mukana, muuten olisin tuossa vaiheessa ollut ehkä hieman paniikissa. Lääkäri tuli hetkessä sisään ja käänsi anturia vatsan päällä yhden kerran ja löysi etsimänsä. Sydän näytti oikein hyvältä, ja kätilö nolosteli ja pahoitteli vieressä, kun ei itse millään ollut löytänyt kyseistä kohtaa. 

Huh, loppu hyvin, kaikki hyvin! Rakenneultran perusteella kaikki näytti siis niin hyvältä kuin olla ja voi. Painoa Tyypillä oli noin 360 g ja pituutta 20 cm. Ultrauksen jälkeen käytimme oman ajan vielä hyödyksi ja kävimme vähän lastenvaateliikkeissä shoppailemassa alennusmyynneissä. Oli virkistävää käydä kuukausien tauon jälkeen kaupoissa (emme olleet käyneet vaatekaupoissa sitten helmikuun) ja vielä ihan kahdestaan! Tyypille löytyi muutamat kivat pienet vaatteet ja Penullekin tarttui vähän jotain mukaan. Päivä oli siis oikein onnistunut. :)