Toukokuu

Toukokuu on yksi lempikuukausistani. On ihanan keväistä, lämpötilat saattavat kohota jo kesäisen lämpöisiin lukemiin ja aurinko paistaa. Kesäloma on aivan nurkan takana ja töissä alkaa olla jo lomafiilis. Tämä toukokuu on mennyt todella nopeasti ja olen nauttinut jokaisesta auringonsäteestä! Palataan ajassa kuitenkin vielä hieman taaksepäin.

Huhtikuun epäonnistuminen oli todella kova kolaus meille, ja erityisesti minulle. Päätimme tosiaan, että pidämme ajatustasolla pienen tauon lapsettomuusasioista, mikä oli oikein hyvä päätös. Emme käyneet lukemassa mitään blogeja kuukauteen ja lapsiasiat saikin työnnettyä mukavasti syrjään ja pystyi keskittymään kaikkeen muuhun.

Vappuna kerroimme lapsiprojektistamme parhaille ystävillemme. Uutisen vastaanotto oli juuri niin ihana, kuin olin kuvitellutkin. Molemmat olivat ehkä hieman yllättyneitä uutisesta, mutta he kyselivät uteliaina kaikesta mahdollisesta, mikä tuntui itsestä todella hyvältä. Oli mahtavaa päästä puhumaan asiasta jonkun muun, ja etenkin juuri heidän, kanssaan. Siinä vaiheessa tuntui, että suuri painolasti ja stressin määrä olisi nostettu harteiltani. Ihanaa, ettei tarvitse enää peitellä asiaa heiltä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä.

Pirkon kanssa päätimme, että kokeilemme vielä inseminaatiolla ja syksyllä voisimme sitten mennä ivf:ään, jos siltä näyttää. Lääkärimmekin oli sitä mieltä, että inseminaatiota kannattaisi vielä yrittää.

Laskin etukäteen, että toukokuun ovulaatio saattaisi osua lauantaihin, vaikka todennäköinen päivä olisikin sunnuntai tai jopa maanantai. Varasin siis ajan folliultraan torstaille. Mikäli olosuhteet olisivat hyvät, voisimme laittaa Pregnylin ja tehdä inseminaation perjantaina. Noh, näin ei valitettavasti ollut. Limakalvo oli vielä melko ohut, ja munasolukin vasta noin 17 mm:n kokoinen. Lääkäri suositteli odottamista ja itsekin arvelin, että hymynaama tulisi sunnuntaille, joten maanantaina voisimme päästä inssiin. Ei siis muuta kuin jännittämään.

Yllätys oli melkoinen, kun perjantaiaamuna hymynaama ilmestyi tikkuun. Miten tämä nyt näin meni? Naama irvisteli paljon aiemmin kuin olin odottanut. Edellisen päivän ultran jälkeen en todellakaan olisi osannut odottaa sitä vielä perjantaina. Sain onneksi varattua iltapäivään inseminaatioajan. Tällä kertaa emme ultranneet ollenkaan inseminaation yhteydessä, sillä olimme tehneet sen edellisenä päivänä. En siis tiedä, minkälainen tilanne oli sillä hetkellä. Ehkä parempi niin.

Homma oli nopeasti ohi. Miten tässä kävisi? Edellisen päivän perusteella olosuhteet eivät näyttäneet hyvältä ja inseminaatio tehtiin 13. perjantaina. Näin lievästi taikauskoisena ajattelin, ettei meillä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tässä kierrossa. Mutta onpa nyt ainakin yritetty. Pirkolle sanoin, ettei asiasta saa puhua piinapäivien aikana ollenkaan, sillä haluan yrittää olla ajattelematta asiaa.

Onnistuiko?

Joo ja ei. Puhuminen onnistui, mutta ajatteleminen ei. Piinapäivät menivät kuitenkin todella nopeasti ja kivuttomasti. Ehkäpä paljon kivuttomammin kuin koskaan ennen. Noin 6 päivää inseminaation jälkeen aloin tuntea kaikenlaista kropassani. Salaa aloin toivoa, että tämä olisi onnistunut. Tätä jatkui päivä toisensa jälkeen. Pidin suuni kuitenkin visusti kiinni enkä puhua pukahtanut asiasta Pirkolle mitään. Ajattelin, että olisi turha herättää turhaa innostusta, koska tulos olisi kuitenkin negatiivinen.

11 päivää inseminaation jälkeen en enää kestänyt. Kerroin Pirkolle, että huomenna aamulla testataan, että minun on pakko saada tietää, näyttäisikö testi mitään, sillä oma oloni on aivan sellainen kuin tällä kertaa olisi onnistunut. Sain nukuttua yön yllättävän hyvin, mutta heräsin kuitenkin ennen kellonsoittoa tekemään testin. Sellaisen ClearBluen digitaalisen. Olimme tehneet digitaalisen testin vain kerran aiemmin ja silloin tuloksen odottaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Jätin siis tikun odottamaan ja aloimme tehdä aamutoimia. Kuinkas siinä sitten kävi?

No niinhän siinä sitten kävi, että testi välkkyi todella nopeasti valmiiksi ja kun tulos pärähti näytölle, lensi hiusharja kädestä kaaressa ja suusta pääsi epämääräinen kirkaisu, mutta yhtään sanaa en saanut suustani ulos. Pregnant! Raskaana! Voiko tää olla totta? Pirkko ryntäsi toisesta vessasta luokseni salamannopeasti ja yhdessä tuijotimme tikkua epäuskoisina - itse hysteerisen itkukohtauksen vallassa, Pirkko hieman tyynempänä, niin kuin aina. Siinä sitten halasimme toisiamme ja yritimme saada asian jotenkin menevän tajuntaan asti. Ei se sinne ole ehkä mennyt täysin vieläkään, sillä olo on todella epätodellinen.

Voi Pena, pidä kiinni! Me halutaan nähdä sut ensi vuonna!